Lähtö oli viides joulukuuta. Aamulla äiti tuli herättämään minut, käski minun pakata matkalaukkuni ja sanoi aamupalan odottavan. Hän ei kohdannut katsettani ja jokainen sana oli tarkkaan harjoiteltu. Ennenkuin kerkesin sanoa sanaakaan, hän oli jo poistunut huoneesta. Minä tiesin mistä oli kyse. Nousin tyynesti sängystä, avasin verhot ja ikkunan. Kylmä ja kirpeä pakkasilma tunkeutui sisään ja kalvoi peitonlämpöistä ihoani. Pihamaa oli valkoisessa hyhmässä ja taivas oli liian vaalea ollakseen edes kalpea. Se näytti viattomalta. Eikä se taatusti ollut.
 Käännyin ja menin viipyvin askelin peilin eteen. Näin kaksi tummaa silmää, kalpean vaalean ihon ja ohuesta pellavakankaasta läpikuultavan vartaloni. Se näytti viattomalta. Ja se myös oli.
 Puin nautinnon ja kärsimyksen sekaisin tuntein vaatteet ylleni ja katselin koko ajan tiiviisti peilikuvaani. Miten petollista onkaan kauneus. Lähestyin peiliä hitaasti kasvoillani mitä suloisin mutru. Kuin kiltti tyttö. Vein käteni peilin kylmälle pinnalle ja nenänpääni melkein kosketti peilikuvaansa, kun äkkiä vedin kasvoilleni irvistyksen ja karjahdin. Nenänvarsi meni ruttuun ja hampaat tulivat näkyviin kuin naapurin koiralla. Naapurin koira on herttainen pieni valkea sylikoira. Parahdin ääneen ja käänsin katseeni peilistä.
 Menin sänkyni luokse ja vedin vihoissani sen alta vanhan, nuhjaantuneen matkalaukun ja riuhdoin sen salvat auki. Vedin piirongin laatikot yksi kerrallaan alas ja kippasin niiden sisällöt laukkuuni. Vaatteita ei ollut paljon. Tilaa oli vielä kahdelle kirjalle, hiilikynille ja valokuva-albumille. Jätin muistioni, en tiedä miksi, mutta se tuntui tärkeältä.
 Lintu lensi huoneeseen avonaisesta ikkunasta. Huomatessaan minut se yritti suunnistaa takaisin ulos, mutta onhan se vaikeaa löytää takaisin ikkunalle. Se räpiköi katon rajassa yrittäen päästä ylemmäs, mutta kattoparrut tulivat vastaan yhä uudestaan ja uudestaan. Lähestyin sitä hitaasti. Ilman äkkinäisiä liikkeitä ne saa aina kiinni. Ojensin käteni sitä kohti, se ei edes huomannut minua ennenkuin suljin ohuet sormeni sen untuvapeitteisen ruumiin ympärille. Se ei värissyt, kuten hiiret tai kissanpennut käsissäni. Se katsoi mustilla kiiltävillä silmillään suoraan minuun. Niissä näkyi vilahtavan koko elämän kirjo limaisista munankuorista aina tähän hetkeen. Lintu uskoi katsovansa kuolemaa suoraan silmiin eikä se pelännyt.
 Menin se käsissäni ikkunalle, nostin sen silmieni tasalle ja hymyilin.
- Haluatko tosiaan kylmään pakkaseen? Entä jos et löydäkään auringonkukan siemeniä ja lyhteitä? Tiedätkö, että nämä hirveät ihmiset sanelevat sinun kohtalosi vielä seuraavat neljä kuukautta, vaikka minä päästäisin sinut nyt menemään? Mietipä uudestaan.
Luulen, että lintu ymmärsi minua. Se ei värähtänyt, äännähtänyt tai pelännyt, koska se tahtoi elää. Tai en minä tiedä. Ehkä se tahtoi vain pois täältä, eikä jaksanut taistella. Mutta ei sillä ole merkitystä. Minulla on periaate: Jos pelkää, pelkää aina. Eikä ole hyvä elää pelossa. Jos ei pelkää, minullakaan ei ole mitään syytä auttaa. Minä en koskaan pelkää, eikä kukaan koskaan auta. Loppujen lopuksi rohkeus ja masokismi eivät eroa toisistaan muussa kuin nimessä, vaikka siitä ei koskaan puhutakaan.
 Seuraavaksi kuulin alapuoleltani kolme kovaa kopautusta. Äiti iski luudanvarrella alakerran kattoon ja huusi: - Ala tulla! Meillä ei ole koko päivää aikaa sinun asioillesi!
Potkaisin maata merkiksi, että kuulin.
- Älä polje jalkaa minulle! Minun talossani! Tekisit sen edes silmätystin, senkin pelkuri!
 Nielin nielemistäni. Puristin silmiäni kiinni ja yritin karistaa äänen mielestäni. Ole hiljaa, kuiskasin. Hiljaa.
 Hetken päästä tajusin jotain. Silmäni rävähtivät auki ja suuni aukesi äänettömään huutoon. Avasin nyrkkiin puristuneet käteni ja näin sen. Pienen urhean linnun, murtuneena käsissäni. Paholaisen käsissä.
 Avasin matkalaukkuni, otin valkean pellavapuseron ja levitin sen petaamattomalle sängylleni. Asetin pikkulinnun sen päälle ja hitaasti, kooten itseäni käärin sen peitoksi linnun päälle. Asetin kääreen takaisin laukkuuni, suljin salvat ja lähdin laukku mukanani. Vielä matkalla ovelle vilkaisin itseäni peilistä. Edelleen se näytti viattomalta. Mutta ei taatusti ollut.

 Laitos ei ollut mikään oikea laitos. Se oli paikka lapsille, jotka eivät sopineet kulissiin, mutteivät myöskään mielisairaalaan. Se oli väärinymmärrettyjen lapsien talo. Ensimmäisenä iltana oleskeluhuoneessa lapset taluttivat minut teepöydän ääreen ja kaikki katsoivat minua hirveän innostuneena. Olin heidän uusi lelunsa.
- Mikä sinun nimesi on? kysyi lettipäinen tyttö.
- Emmy.
- Mikä sinun vikasi on? jatkoi pitkähiuksinen poika. Hän korosti sanaa vika ja lapset virnistivät kuin sisäpiirin vitsille. Poika oli kaikista vanhin, näytti melkein aikuiselta.
- Olen paha, sanoin ja mielessäni kuullostin ihan äidiltäni.
Muutama lapsista naurahti. Kaikki katsoivat minua odottaen lisää.
- Teen joskus pahoja asioita, yritin. Mietin, uskoisivatkohan he teoriaani ja periaatettani, koska he olivat erilaisia. Koska he eivät ole äitini.
- Kuten? pullea poika kysyi silmät kiiltäen innostuksesta.
- No, kerran sidoin kissan naruun ja jätin sen latoon. Ja kerran tapoin hänen pentunsa. Mutta en minä tee sitä pahuuttani, ihan oikeasti.
- No miksi sitten? lettipäinen tyttö kysyi nyrpistäen nenäänsä. Hän taisi olla kissaihmisiä.
- Jos pelkää, pelkää aina. Eikä pelossa ole hyvä elää. Siksi minä koettelen niitä, jotka pelkäävät. Minä olen hengenpelastaja.
- Ai koska tapat ne? Eihän se mitään pelasta. Silloin mennään ojasta allikkoon! tyttö kiljui ja hän siirsi pajutuoliaan kauemmaksi minusta.
- Eikä mennä! Kuolema on pikemminkin uusi mahdollisuus. Silloin mennään turvaan elämän pahuudelta. Enkä minä sitä paitsi tapa, ainakaan tarkoituksella. Minä koettelen ja jos on niin heikko ja pelokas ettei kestä sitä, pääsee jonnekin parempaan paikkaan. Jos selviää, saa uuden mahdollisuuden ja voi lakata pelkäämästä.
Ympärilläni tuikki monta kunnioittavaa silmäparia. Ja tiesin, että tulisin viihtymään.

Ensimmäisenä iltana olin juuri menossa nukkumaan, kun muistin mitä laukussani oli. Sydämeni alkoi tykyttää kovempaa ja käteni hikosivat, kun avasin laukun ja otin käärön varovasti käsiini. Varmistin selustan ja menin käytävään. Kuun valossa se näytti kauniilta. Ällöttävän sairaanvihreät seinät näyttivät hämärässä hopeisilta, kuin jäältä ja lattiaan lankesi ikkunaruudukon varjo. Päätyikkuna oli jätetty hieman auki ja verho sen edessä lepatti kevyessä tuulessa. Lattia hohkasi kylmyyttä ja henkeni höyrysi.
 Kävelin päämäärätietoisesti, hiiren hiljaa käytävää pitkin. Pysähdyin suuren kukkaruukun ääreen. Olin hoksannut kasvin jo päivällä ja pidin sitä juuri sopivana. Polvistuin kylmälle lattialle ja painoin toisen käteni multaan. Kaavin multaan pienen montun ja kasasin irtomullan kasaksi sen viereen. Sitten avasin käärön hitaasti, pidättäen hengitystäni ja katselin pientä lintua. Se näytti täysin samalta kuin aamulla. Nostin sen varovasti silmieni tasalle ja katsoin tarkkaan. Ei, ei se ollutkaan samannäköinen. Kiiltävistä silmistä en nähnyt elämän kirjoa, vaan kuoleman. Oman kuvajaiseni.
 Laskin ruumiin monttuun ja olin juuri laskemassa mullat sen päälle, kun kuulin takaani askelia. Vaistomaisesti heittäydyin tekoni suojaksi ja käännyin katsomaan tulijaa. Se oli se vanhin, pitkähiuksinen poika.
- Mitä sinä täällä teet? hän kysyi kuiskaten ja hankasi käsiään yhteen lämmitelläkseen.
- En mitään. Mene pois, kivahdin.
- Hei, kyllä sä voit mulle kertoa.
Poika tuli hitaasti lähemmäs. Hän näki multaiset käteni.
- Et kai sä vain syö tuota multaa? Se ei varmaan ole viisasta, ihan tosi. Syksyllä oli tuholaisia, ja siinä voi olla vielä niitä karkoitusaineita.
- En minä multaa syö.
- Vaan? Se kasvikin on taatusti niissä aineissa.
- En minä syö mitään! sähisin. - Hautaan lintua.
Pojan kulmakarvat kohosivat ja hän istahti viereeni. Hänen raajansa olivat pitkät ja laihat. Hän oli kuin ne työpojat, joita isä palkkasi kesäisin pellolle.
- Minä tapoin sen, suustani pääsi.
- Ai. Koska se pelkäsi? Pojan silmät tuikkivat kuun valossa.
- Ei, vaan... Se ei pelännyt.
- Miksi sitten tapoit sen?
- Se oli vahinko. Äiti sai minut vihastumaan ja lintu oli käsissäni ja sitten se vain kuoli.
Poika ei selvästikään tiennyt mitä sanoa. Hän otti multaa käsiinsä ja peitti linnun.
- Noniin, mennään. Täällä on niin kylmä.
- Ethän kerro tuosta kellekkään? Se tyttö ainakin. Ei pitäisi siitä.
- Aa, Alice. En tietenkään kerro.
- Kiitos. Muuten, mikä sinun nimesi on?
- Beam. Casper Beam.

Vaikka vietin elämäni parhaat hetket tuossa talossa, minulla ei ole aikaa kertoa siitä kovinkaan paljon. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että se ei todellakaan ollut laitos. Siellä ei ollut aitoja tai tarkkaa järjestystä. Paikka oli kuin koti kaikille lapsille, eikä kukaan halunnut lähteä sieltä pois. Jotkut vanhimmista lapsista, kuten ystäväni Casper Beam, kävivät silloin tällöin kaupungilla, mutta kukaan ei koskaan jättänyt palaamatta.
 Vanhemmilla ja sukulaisilla oli vierailutunti joka toinen lauantai. Ne lauantait olivat aina arkoja. Lapsilla oli aina sama suhde vanhempiinsa: He rakastivat ja vihasivat vanhempiaan niin paljon, että aamupalalla kukaan ei puhunut mitään ja ruoka ei maittanut. Samaan aikaan toivottiin ettei kukaan tulisikaan, ja pelättiin että joku jättää tulematta. Vierailun jälkeen lapset itkivät ja olivat vaitonaisia. Minä katsoin sitä kaikkea sivusta ja olin joka toinen lauantai iloinen siitä, ettei äitini tullut katsomaan minua. Luulin olevani onnekas.
 Eräänä lauantai-iltana istuin yksin oleskeluhuoneessa pajutuolissa. Ne illat olivat aina yksinäistä aikaa, kun kellään ei ollut aikaa minulle. Siispä yllätyin kun Casper tuli istumaan viereeni. Hänen silmänsä olivat punareunaiset ja hänen hengityksensä haisi oksennukselta.
- Isäni ei tullutkaan, hän sanoi.
- Ai. Olen... pahoillani.
- Sitä minä vain, että... miten nopeasti siihen tottuu?
- Mihin?
- Jos vanhemmat eivät koskaan käy.
- Eihän tämä tarkoita, että hän lopettaisi vierailut kokonaan.
- Mutta entä jos? Miltä se tuntuu?
- No jaa. Suuriimmaksi osaksi olen iloinen, ettei äitini koskaan käy täällä. En halua itkeä äitini takia joka toinen lauantai.
- Etkö sinä rakasta äitiäsi? pojan suusta pääsi.
- Rakastan. Mutta hän ei rakasta minua.
- Rakastaa.
- Et sinä voi tietää, kuiskasin.
- Tiedänpäs. Vanhemmilla on sellainen juttu. Ne rakastavat aina, vaikka vihaisivatkin. Ja sinähän pääsit tänne. Se on rakkautta, eikö vaan?
- Mitä tarkoitat?
- Elämäsi on parempaa täällä kuin siellä. Niinkuin sanoit ensimmäisenä iltana, sait uuden mahdollisuuden. Koska äitisi rakastaa sinua.
 Katsoin pojan turpeisiin silmiin ja hetken uskoin häntä. Sitten näin mielessäni äidin kasvot.
- Ääh! Anna olla! Pääsin tänne koska minulla ei ole oikeaa määriteltyä vikaa, jonka avulla minusta oltaisiin päästy eroon. Ja ehkä sinun isäsi on huomannut, että viihdyt täällä paremmin kuin kotona, joten hänen omatuntonsa on puhdas ja hänen ei tarvitse teeskennellä rakkautta.
Nousin ja lähdin pois. Kaduin sanojani jo ne sanoessani enkä voinut kääntyä katsomaan häntä, joten juoksin pitkin sairaanvihreää käytävää ja suunnilleen hautaamani linnun kohdalla pysähdyin. En tiennyt minne mennä. Makuuhuoneessa oltiin surullisia, oleskeluhuoneessa oltiin surullisia ja sairaanvihreässä käytävässä voitiin pahoin, jos sinne jäätiin liian pitkäksi aikaa. Hetken emmittyäni päätin tehdä jotain hyödyllistä. Menin ainoalle ovelle, joka teki laitokseen laitoksen tuntua: Katarina-neidin ovelle. Koputin kolme kertaa ja avasin oven.

- Niin, Emmanuelle, olen miettinyt, mitä me olemme tähän mennessä puhuneet ja aion kertoa diagnoosini sinulle nyt. Tämä saattaa olla pienoinen järkytys, mutta auttaa sinua ja äitiäsi ymmärtämään, miksi olet täällä.
- Älä puhu paskaa, Katarina-neiti. Täällä ololleni ei ole mitään diagnisoitavaa syytä. Olen täällä, koska äitini ei kestä minua ja ei usko teoriaani.
- Tiedät varmasti itsekin, ettei tuo ole totta. Siksi pyydänkin, että kuuntelisit keskeytyksittä miten olen tulkinnut elämäntilannettasi ja mieltäsi keskustelukertojemme perusteella. Voi myöskin olla, että et alkuun usko mitä sanottavaa minulla on, mutta pyydän sinua miettimään asioita iltaisin ennen nukahtamista.
- Miten vaan, Katarina-neiti. Mutta et voi aivopestä minua.
- Olet ollut täällä pian seitsemän vuotta, Emmanuelle, ja tiedät, että sille on syynsä. Ja, vaikka se epäammattimaiselta kuulostaakin, mielestäni vika on sinussa. Ja siksi, ole hyvä ja kuuntele hiljaa mitä minulla on sanottavaa. Tee johtopäätöksesi vasta sitten. Otapa mukava asento sohvalla ja kuuntele.
 Teoriasi pelosta ja rohkeudesta kuullostaa vain tekosyyltä teoillesi. Olet pienestä asti joutunut selittämään tuhoisat tekosi ja olet muovannut mielessäsi selkeän teorian, jonka turvin voit jatkaa hyvällä omallatunnolla. Sinä rakastat äitiäsi, sukulaisiasi ja eläimiä. Silti sinä vahingoitat niitä. Se on sähköimpulssien toimintavajaus, joka aktivoituu, kun tunteet pääsevät valloilleen. Se selittää, miksi tajuat vasta hetken päästä, että se kissanpentu, jota äsken hellit käsissäsi ja jonka pehmoisesta turkista pidit, makaa nyt jaloissasi kuolleena. Mutta älä huoli, tämä on varsin yleistä lievempänä muotona ja se tulee lievenemään sinunkin kohdallasi, kunhan päästät irti teoriastasi. Teoriasi on antanut sinulle syyn jatkaa tätä, ja nyt me teemme tästä lopun. Luulen, että jo puolessa vuodessa sinä voit päästä takaisin kotiin.
- Minä en halua kotiin.
- Niin, varmasti se on pelottava ajatus nyt. Mutta haluat kai päästä taas kiinni normaaliin elämään, perheesi pariin.
- En. Viihdyn hyvin täällä.
- Eikö sinua koskaan harmita, ettet nää äitiäsi ja sisartasi, elä heidän kanss...
Silmäni rävähtivät selkosen selälleen.
- Sisartani?
Katarina-neidiltä meni hetki tajutakseen mitä oli tehnyt ja kun hän sen tajusi, hän veti kädet suulleen ja rypisti otsaansa. Minä ampaisin ylös sohvasta ja lähdin ennenkuin hän kerkesi sanoa mitään.
 Juoksin läpi sairaanvihreän käytävän, läpi oleskeluhuoneen, läpi ruokasalin ja sulkeuduin vessaan. Oksensin ensimmäisessä kopissa monta minuuttia. Sydämeni löi kuin shamaanin rumpu ja vereni kiehui yli äyräitten. Käteni olivat hiestä nihkeät ja minun teki mieli hajottaa jotain. Sitten kuulin viereisestä kopista ääntä. Nousin salamana ylös.
Rynkytin toisen kopin ovea.
- Avaa! Avaa tai minä tulen siitä läpi! huusin ja tunsin kuinka halvan puun pinta rikkoutui ja saivat rystyseni verille. Ovi avautui hitaasti. Casper kyyhötti pöntön yllä kalpeana ja oksennuksen peitossa. Vihani kaikkosi saman tien.
- Voi pyhä jeesus, mitä sinä teet? Miksi? kysyin ja vedin hänet ylös. En haistanut oksennusta, koska haisin siltä itsekin.
- Voi Casper Beam! Mikä kusipää sinä oletkaan, Casper Beam! En minä tarkoittanut mitään mitä sanoin sinulle äsken. Älä siksi oksenna. Anna anteeksi!
- Miksi sitten sanoit niin? hän kysyi karhealla äänellä ja pyyhki suunsa hiuksiinsa.
Mietin hetken.
- Koska sinä pelkäsit, sanoin ja mieleeni palasi äskeinen juttutuokio Katarina-neidin huoneessa. - Ja koska minä rakastan sinua.
- Sinä mitä? Casper naurahti.
- Minä helvetti soikoon rakastan sinua! Rakastan, koska olet paras ystäväni etkä kertonut linnusta kellekkään.
 Kumarruin suutelemaan häntä. Istahdin hänen hentojen jalkojensa päälle, otin hänen kalpeat kasvonsa käsiini ja suutelin häntä. Me oksennuksenmakuiset kusipäät.

 Se oli ihan hullua. Mutta mehän olimme. Punainen lava-auto pysähtyi tielle ja menin hänen luoksensa.
- Luojan kiitos! Oletteko menossa kaupunkiin? kysyin hengästyneenä.
- Olen. Mutta se on vaikeaa, kun huligaanit hyppivät tiellä ja estävät aikeeni, punakka mies ratissa sanoi ja kohensi stetsoninsa asentoa. 
- Anteeksi. Mutta meidän on pakko päästä sairaalaan. Veljeni on sairas ja voi kuolla, ellemme saa häntä mitä pikimmiten sairaalaan. Katsokaa häntä!
 Ja se tosiaan oli aika vakuuttavaa. Oksennuksesta kirjava paita ja kalpeat kasvot. Ja niin me pääsimme lavalle.
 Tie oli monttuinen ja kesätuuli tuiversi hiuksiamme joka suuntaan niin, ettemme nähneet kunnolla toisiamme.
- Miksi me oikein lähdimme? Casper huusi.
- Koska minulla on kana kynittävänä äitini kanssa, huusin takaisin.
- Mitä tarkoitat?
- Olit väärässä, kun sanoit, että äitini rakasti minua laittaessaan minut laitokseen.
- Mistä tiedät?
- Koska Katarina-neiti kertoi, että minulla on sisar.
- Ja?
- Mitä ja? Sehän on selvä. Äiti on aina halunnut päästä minusta eroon ja kun hän viimein tuli raskaaksi, hän päätti potkaista minut pihalle ettei mielenvikaisuuteni tartu siihen pieneen herranterttuun.
- Mitä sitten aiot tehdä?
Kuulin Casperin äänessä pelon särähdyksen ja potkaisin häntä.
- AUU! Mitä sinä nyt?
- Sinä luulet, että vahingoitan sitä.
- No, mitä sitten aiot?
- En tiedä. Haluan ainakin nähdä sen.

Saavuimme perille aikaisin aamulla. Ruoho oli märkää yökasteesta ja aurinko oli vasta nousemassa kummun takaa. Piha näytti samalta kuin ennenkin. Katsoimme sitä navetan nurkalta.
- Mitä me nyt sitten teemme? Mennäänkö sisään?
- Ai että tupsahdetaan aamiaiselle noin vain ja tämännäköisinä?
- Niin joo. No, mitä sitten?
- Mennään ainakin ensin peseytymään. Sitten tahdon nähdä huoneeni. Tule.
Vein Casperin mäkeä alas metsän reunaan. Kävelimme hetken oksien varjossa, kunnes tulimme tutulle uimarannalle. Narulle oli unohtunut puhtaat pyykit. Nappasin narulta kaksi pyyhettä, jotka olivat vielä vähän kosteita.
- Saavat luvan kelvata, sanoin ja nakkasin toisen Casperille. Heitin maantienpölyiset vaatteeni hiekalle ja menin veteen. Se oli kylmää, mutta kahlasin rohkeasti kunnes vettä oli napaan saakka. Sitten käännyin rantaan päin. Casper seisoi alasti vesirajassa.
- Hoi! Tule veteen! huusin ja säikähdin vähän kaikua. Rannasta ei ollut pitkä matka talolle.
- Vesi on liian kylmää!
- Älä ole pelkuri, tule nyt vaan! Sinä haiset pahalle!
- Ei sen niin väliä. En minä haista mitään.
- Tiedätkö, kunhan pääsen rantaan, minä uitan sinut. Tiedät, mitä minä ajattelen pelkureista.
Lähdin uimaan kohti rantaa. Casper näytti uskovan minua, koska hän pakottautui kahlaamaan, kunnes vettä oli polviin asti. Tulin hänen luokseen ja otin häntä kädestä kiinni.
- No niin. Hyvä poika. Jatka vielä muutama askel.
- En voi.
- Voit sinä. Kylmään tottuu, vakuutin ja riuhdoin häntä muutaman metrin eteenpäin, kunnes vesi peitti hänen nivusensa. - Ja nyt, kyykisty veden alle.
- En, poika empi.
- Hemmetti, Casper Beam! Kumpi meistä onkaan mies? parahdin ja hyppäsin hänen selkäänsä, niin että hän painui kokonaan veden alle. Kuulin veden alla hänen kiljumistaan. Nostin oman pääni veden pinnan yläpuolelle, etten kuulisi sitä. Sen sijaan mietin, että siinä me molemmat olimme alasti, toisiamme vasten. Se oli kihelmöivä ajatus ja mietin, tunsiko Casper samoin. Vein kättäni pitkin hänen selkäänsä, tunsin hänen kylkiluunsa selvästi. Rullasin käteni niiden yli takaisin niskaan ja leikittelin hänen pitkillä takkuisilla hiuksillaan. Olin juuri työntämässä kasvoni takaisin veden alle suudellakseni hänen niskaansa, kun tajusin jotain. Casper ei liikkunut.
 Salamana nousin pois hänen päältään ja pian hän nousi pintaan hirveästi pärskien. Koko hänen hento ruumiinsa tärisi kuin horkassa.
- Saatana sinua! Mikset päästänyt mua pois?
- En kuullut.
- Saatanan hullu! Olisin voinut kuolla, hän huusi kovemmin kuin koskaan enää. Hän kääntyi ja kahlasi takaisin rantaan. Minä uin hänen perässään.
- Hei, mitään ei kuitenkaan sattunut, yritin kävellessäni pyyhkeiden luokse. - Unohdetaan koko juttu, eikö niin?
- No ei todellakaan unohdeta! En tajua miten saatoin olla niin typerä, että lähdin mukaasi. Minähän rakastan laitosta. Lähdin seinähullun matkaan. Olin ihan typerä.
- No anteeksi! Minä en todellakaan uskonut, että olet niin heikko ettet kestä tuota. Olisit pyristellyt vastaan, senkin pelkuri!
- Älä jaksa tuota paskaa enää! Se sinun teoriasi on pelkkä tekosyy. Minusta tuntuu, että sinä olet se pelkuri! Pelkäät omaa mieltäsi niin paljon, että keksit typeriä teorioitasi. Siinä sinulle teoria.
- Hiljaa! kiljuin.
- Se on totuus, Em. Et sinä ole mikään hengenpelastaja. Sinä olet murhaaja.
- Hiljaa!
- Ja nyt tulit tappamaan myös siskosi, voi helvetti soikoon! Herää jo!
- Ole nyt saatana hiljaa! paruin ja menin pyykkinarujen väliin. Valitsin äitini valkean leningin ja riuhdoin sen päälleni. Sitten lähdin sanaakaan sanomatta, ilman viimeistä katsetta. Olin niin vihainen, että olisin voinut puristaa Casperin kylkiluut kasaan kuin kuivat risut.

Kävellessäni aitan ohi näin hänet. Pienen valkeaan mekkoon pukeutuneen tytön mäessä navetan takana. Lähdin häntä kohti. Kun hän huomasi minut, hän yritti piiloutua heinikkoon.
- Minä näin sinut! huusin kämmenet torvena suullani.
- Anteeksi, äiti! Älä rankaise minua. Lupaan, etten enää koskaan tee sitä. Minä lu... Hei, kukas sinä olet? hän kysyi ihmeissään ja nousi heinikosta. Olin vain viiden metrin päässä hänestä. Katsoin itseäni ja tajusin, miten paljon näytinkään äidiltäni. Vielä hänen leningissään.
- Vieras. Ja kuka sinä olet?
- Sydney. Miksi sinulla on äitini leninki.
- Se... se on minun.
- Se on äidin. En minä ihan tyhmä ole.
Sydney tuli lähemmäs. Kun hän näki kasvoni läheltä, hän haukkoi henkeään ja ratkesi sitten nauruun.
- Sinä tulit! Sinä tulit! hän parahti ja heittäytyi halaamaan kaskivartaloani.
- Anteeksi mitä? kysyin ja kyykistyin hänen tasalleen.
- Olen rukoillut palaamistasi siitä asti, kun luin päiväkirjaasi ensimmäisen kerran.
Hetken olin ihan ihmeissäni. Mutta sitten mieleni terästäytyi ja käteni puristautuivat nyrkkiin.
- Olet lukenut minun päiväkirjaani! Herranjumala, en minä sinun vuoksesi sitä tänne jättänyt! huudahdin ja sitten muistin... Se tuntui silloin tärkeältä. Ehkäpä...
- Et tietenkään jättänyt, hölmö. Mutta onneksi jätit kumminkin. Se on selittänyt paljon.
- Selittänyt mitä?
- Miksi me olemme tällaisia, tyttö sanoi suuri hymy huulillaan. - Sinä ja minä.
- Oletko sinä... siis mitä? Oletko sinä niinkuin minä?
- Joo. Ja luulen, että äitikin on, vaikkei sitä myönnäkään.
Mietin hänen sanojaan. Tottahan se oli... tavallaan. Mieleeni palasi ne lukuisat kerrat, jolloin äiti huusi minulle, otti tukasta tai vei leluni. Kuulin yhä päässäni hänen huutavan: " Senkin pelkuri! "
- Minä luulin, ettei äiti kertoisi minusta sinulle. Tai siis, senhän takia minut vietiin pois. Luulen niin.
- Miten niin vietiin pois? Väri tytön kasvoista oli karissut kuin kuiva hiekka. - Sinähän olet kuollut.
MITÄ?
- MITÄ?
- Etkö muka ole? tyttö kysyi ja nyt hänen kasvonsa alkoivat punoittaa. - Mitä tämä on?
- Kerropa sinä. Olenko minä muka kuollut?
- Niin äiti sanoi. Ja siksi en saa mennä kaivolle yksin. Olen kyllä käynyt monesti, mutta en saisi.
 Sanat kaikuivat päässäni ja toistivat itseään yhä uudestaan ja uudestaan.
- Kun löysin päiväkirjasi, menin kysymään, kuka on tuo Emmanuelle, ja äiti ei voinut enää kierrellä, vaan hän kertoi kuka hän on ja miksei hänestä koskaan puhuta. Tai siis, sinusta, kai.
- Sanoiko hän, että minä hukuin kaivoon?
- Niin se sanoi. Mitä sinulle sitten tapahtui?
- Ei sen väliä.
- Minä kyllä vihaan äitiä! Miten hän voi valehdella näin ison asian?
- Koska hän rakastaa sinua, suustani pääsi ja huomasin uskovani sen jopa itse.
- No just! Sydney naurahti. Sitten hän huomasi totiset kasvoni ja vakavoitui itsekin. - Et ole tosissasi, hän sanoi kysyvästi.
- Taidan olla. Ja sitten vielä... tämä saattaa tulla pienenä järkytyksenä, mutta... se teoria ei ihan pidä paikkaansa.
Sydney nielaisi.
- Mitä tarkoitat?
- Sitä vain, että meillä on varsin yleinen sähköimpulssin jotain häiriö, koska me rakastamme niin paljon ja... keksimme teorian, koska me olemme pelkureita. Tai siis minä olen, sinä vain opit sen totuutena.
 Ajattelin Sydneyn olevan helpottunut, mutta järkytyin kun sainkin syljet naamalleni.
- Valehtelija! hän huusi ja tarttui ranteisiini. Hänen pienet sormensa tarrautuivat ihooni kuin pienet sitkeät ravut.
- Päästä irti! Päästä irti! huusin.
- En! Sinä olet väärässä! Väärässä! Tämä on jotain äidin metkuja. Et saa minua aivopestyä, tajuatko? Sano se. Sano, ettei se ollut totta mitä äsken sanoit.
- En.
- Sano! Hän sanoi ja kumartui lähemmäksi ja otti hampaillaan otteen kaulastani ja puri. Kovaa. Tunsin ensin hirvittävän kivun ja sitten veren. Sitä tuli paljon. Tunsin sen valuvan pitkin kaulaani rinnalle, liimaavan leningin ihooni.
- Päästä minut irti! huusin. - Minä valehtelin! Minä valehtelin!
Sydney päästi irti otteestani. Minä lyyhistyin nurmikkoon pidellen kaulaani. Näky ei näyttänyt järkyttävän häntä pätkääkään.
- Minähän sanoin, hän sanoi ja kääntyi lähteäkseen. - Tai olit sinä yhdessä jutussa oikeassa, hän sanoi ja palasi näköetäisyydelleni ylleni. - Sinä olet pelkuri.
Minä olin. Ja minä olin myös vihainen. Vetäisin yhtäkkiä hänen jalastaan ja hän kaatui. Hyppäsin hänen päälleen ja puristin käteni hänen kaulalleen. Veripisaroita tippui hänen naamalleen kaulassa olevasta haavasta.
- Minä tapan sinut! kiljuin ja katsoin, kuinka pienet kasvot muuttuivat punaisemmiksi ja punaisemmiksi.
- Etkä tapa. Minä en pelkää.
- Olen minä ennenkin tappanut sellaisen, kuka ei pelännyt. Koska koko teoria on yhtä paskapuhetta! Koska minä en ole mikään hengenpelastaja! Koska minä olen murhaaja!
 Mieleeni palasivat Casperin kasvot. Rannalla. Oksentamassa vessassa. Ensimmäisenä iltana. Sanomassa, että äiti rakastaa minua. Äiti. Minunnäköiseni. Valkoisessa leningissä. Ja sitten päästin hänet. Irroitin käteni hänen kaulaltaan ja heittäydyin henkeä haukkoen hänen viereensä maahan makaamaan.
 Me hengitimme tasatahtiin. Muuten olimme hiljaa. Hetken päästä tunsin, kuinka hänen pieni kätensä hapuili kättäni ja puristi sitä.
 Pian kuulimme maan töminää ja kiljuntaa.
- Ei jakseta nousta, eihän? Sydney kysyi ja hymyili.
- Ei. Annetaan sen tulla tänne.
Ja se tuli. Tai ne. Äiti ja Casper. Äiti ravisteli meitä ja kiljui kiljumistaan. Avasin silmäni.
- Huomenta, äiti. Joko olet nähnyt poikaystäväni Jasper Beamin?

Aurora nojasi kahvimuki kädessään parvekkeensa kaiteeseen ja katseli kesäistä aamua. Lämpö hehkui posliinista hänen sormiinsa ja kahvi tuoksui hänen nenäänsä. Aamuäkäiset ihmiset kulkivat hänen alitseen kiinnittämättä mitään huomiota kauniiseen kesäaamuun. Aurora näki mustia pilviä heidän päidensä päällä eikä voinut käsittää sitä. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Auringon paistetta on toivottu viimeiset kaksi viikkoa ja kun sade viimein loppuu, sekään ei kelpaa.
 Negatiiviset ihmiset ärsyttävät Auroraa enemmän kuin mikään. Ja mikä ärsyttävintä, se saa hänet itsensäkin negatiiviseksi. Hän ojensi kätensä suoraksi eteensä ja huvitteli ajatuksella kumota kuumat kahvit jonkin ihmisen niskaan. Hän kallisti mukia hieman oikealle, hieman vasemmalle. Se ei hyödyttäisi mitään. Uhri ärsyyntyisi vieläkin enemmän ja siinä tuhlaantuisi kaksi desiä kahvia. Kolumbialaiset ovat hiki hatussa viljelleet niitä paria kahvinmarjaa, pavut on paahdettu, jauhettu ja lennätetty tuhansien kilometrien matkan ja lopulta kahvi päätyy jonkin kuumakallen niskaan. Se ei olisi oikein. Ainakaan pavuille. Eikä kolumbialaisille kahvinviljelijöille.
 Samassa herätyskello alkoi soida. 06:40. Seuraavat kaksi sekuntia Auroralta meni havainnollistaa mikä soi ja missä, toiset kaksi huomata ettei muki enää ollut hänen käsissään ja vielä kaksi siihen, että hän vetäisi kätensä ja päänsä pois näkyvistä. Hän vajosi viileälle betonilattialle sydän pamppaillen, kädet vapisten. Hän tarttui pirisevään herätyskelloon ja mietti, mitä hänen piti tehdä.
- Sammuta se! Hän sähähti ääneen ja paineli nappeja paniikin vallassa. Juuri kun Aurora oli harkinnut viskaavansa kellonkin kaiteen yli, se viimein vaimeni. Niin juuri, siitä samasta napista josta se eilenkin sammui, ja joka päivä neljän vuoden ajan. Hän painoi kojeen rinnalleen ja sulki silmänsä. Häntä huimasi. Oliko muki osunut jotakuta? Se painoi varmaan puoli kiloa. Kahvin kanssa. Se voisi vaikka tappaa.
 Hän nousi katsoakseen tuomionsa, mutta perääntyi viime hetkillä. Jos taivaalta olisi tippunut kupillinen kahvia päälleni, minä kyllä katsoisin kuka sen oikein heitti, hän ajatteli. Ja mikä olisikaan epäilyttävämpää kuin syylliset kasvot, jotka pällistelisivät parvekkeen reunalta. Paitsi jos makaisin kuolleena asfaltissa, en pahemmin katselisi. Mutta jos se ei osunutkaan, meni vain vierestä...
 Aurora kuikkasi. Pakkohan hänen oli.


Sera heräsi aamuun kireänä ja kiireisenä. Naapurin koira oli haukkunut koko pitkän yön ja makuuhuoneessa oli inissyt itikka. Itikka! Kaupungin keskustassa. Ja torilta löydän varmaan pingviinin, hän ajatteli vetäessään farkkuja jalkoihinsa. Valitessaan puseroa hän teki mielessään listaa asioista, jotka pitää vielä hoitaa sinä päivänä: 1. Hae kanvastakki pesulasta. 2. Osta matkapakkaus shampoota ja hoitoainetta. 3. Soita äidille ja muistuta Saaran juhlista. 4. Vie paperit pomolle. 5. Pyydä naapuria hiljentämään se saamarin rakki!
 Hän veti nahkatakin yllensä ja lähti ovesta vauhdikkaasti. Jos hän kerkeäisi toimittaa paperit pomolle ennen työvuoron alkamista, hänen ei tarvitsisi tehdä sitä työvuoron jälkeen. Ainiin, paperit! Hän kääntyi, meni takaisin sisään, haki keittiön pöydältä nipun paperia ja laittoi varovaisesti laukkuunsa. Ja sitten taas ulos. Suljettuaan oven hän huomasi viereisellä pihalla naapurin ja sen ruskean ällötyksen. Piki, vai mikä se nyt oli. Oliko naapuri vain sokea, vai miksi ihmeessä ruskean koiran nimi oli Piki? Rusko sopisi paremmin. Tai Paska.
 Sera hymyili ystävällisesti naapurilleen ja toivotti hyvät huomenet ja kauniit säät. Hän suorastaan kiisi pari seuraavaa korttelia, ylitti tiet välittämättä paloiko punainen vai vihreä tai oliko kohdassa valoja ollenkaan. Hänen täytyi ehtiä pomon puheille ennen seitsemää. Töiden jälkeen oli vaikka kuinka paljon tehtävää. Hän päätti oikaista kerrostaloalueen läpi. Ei se paljon oikaissut, mutta vähän kuitenkin.
 Hän tuli juuri roskakatoksen ohi, kun hänen puhelimensa alkoi soida. Äiti soittaa. Mainiota, listassa olikin jotain mikä liittyi äitiin, hän ajatteli. Sera oli juuri avaamassa läppää kännykästään, kun mustatukkainen mies juoksi rappukäytävästä hirveällä kiireellä ja törmäsi häneen. Sera menetti tasapainonsa ja murskasi kännykkänsä niin, että läppä ja näyttö irtosivat ja kuoret halkesivat.
- Mitä helvet... Sera uhosi ojentaessaan kätensä miehelle päästäkseen ylös. Hetken hän hapuili kättä, joka ei kuitenkaan ollut siinä. Hän kohotti katseensa ja näki kyllä nahkatakkisen miehen, nimittäin jolkuttelemassa kymmenen metrin päässä.
- Saamarin paskiainen! Kiroan sinut alimpaan helvettiin, kusipää! Saatanan vajakki!
 Ja juuri sillä hetkellä jostain alkoi kuulua vaimeaa piipitystä ja Sera kerkesi jo toivoa, että kännykkä näytti sittenkin elonmerkkejä. No vaan ei. Hetkeä myöhemmin hän näki pienen oranssin asian putoavan ruskea jokin perässään ja kolahtavan tämän miehen päähän. Sitten kuului posliinin särkymisen ääni, kun se oranssi jokin kolahti seuraavaksi asfalttiin.
- No johan on, hän sanoi ja ei voinut olla nauramatta. Hän kohotti katseensa taivaisiin. - Kiitos! Ja silloin hän näki oranssin kiharan pehkon katoavan kolmannen kerroksen parvekkeelta.
 Hän käveli voittajan reipasta ravia tämän miehen luokse ja nauroi makeasti.
- Paha saa palkkansa. Sitä saa mitä tilaa. Kosto on suloinen, hän luetteli myhäillen. Mies nousi äimistyneenä ja hivenen pelokkaana, katsoi Seraa alta kulmain ja kaikkosi paikalta nopeasti.
- Pelkuri, Sera sanoi itsekseen ja käänsi katseensa taas ylös. Pian se hiuspehko taas ilmestyi näkyviin.
- Hoi! Sinut on nähty! Tule alas!
Pää hävisi näkyvistä ja hetken kuluttua pelokas tyttö tuli alaovesta ja heti päästyään kuuloetäisyydelle hän aloitti: - Olen niin pahoillani! En minä tahallani. Se jotenkin lipsahti ja niin sitten kävi. Olen ihan totta pahoillani ja maksan kyllä kaiken.
 Sitten Aurora näki kännykän palaset Seran käsissä ja kummastui. Saattoiko kuppi rikkoa kännyköitä? Hän ei vointu olla naurahtamatta hengästyneenä.
- Anteeksi. En saisi nauraa. Minä vaan... Luulin että tappaisin sinut, tai että nyt sinä tappaisit minut. Mutta se olikin vain kännykkä. Mutta kyllä minä senkin voin korvata. Olen niin pah...
- Hei, nyt lopeta!
Aurora hiljeni.
- Et sinä minuun osunut vaan yhteen kusipäähän, joka rikkoi juuri kännykkäni ja yritti luikkia karkuun. Itse asiassa... Minä taisin ottaa episodin omiin nimiini. Nimittäin, minä sanoin sille miehelle, että... Niin, aika lapsellistahan se on - Manasin hänet helvettiin ja sen sellaista. Ja sitten sinä heitit sen kupin ja...
- Se lipsahti.
- Niin niin. Se sopi kuvioon. Että kiitos.
- Eipä kestä? Aurora sanoi pyörällä päästään.
- Hei, minä voisin tarjota sinulle vaikka kahvit. Kiitokseksi. Ja kun sun aamukahvit taitaa koristaa nyt asfalttia.
- Ei sinun tarvitse.
- Ei kun mä haluan. Kohta mulla alkaa työt, olen töissä Sokoksella, mutta jos kolmen jälkeen vaikka... jossain.
- Olen töissä torilla. Jos tulisit sinne, Aurora yritti.
- Okei. Nähdään sitten, Sera sanoi ja kääntyi lähteäkseen mutta pyörähti vielä ympäri. - Mitä töitä torilla muka on?
- Kesätapahtuma. Musiikkia ja myyntipöytiä.

Aurora meni teltan halkeamasta sisään ja oli törmätä ajatuksissaan viiteen jättimäiseen pingviiniin.
- Huomenta! he sanoivat kuorossa ja nostivat käsiään. Käpäliään?
- Huomenta, Aurora huikkasi ja meni etismään rekistä omaa pukupussiaan. - Miten pingviinit liittyvät kesään?
- Myymme jäätelöä. Kesälläkin voit saada tuutillisen napajäätikön viileyttä, yksi niistä sanoi. - Mikä sinä olet?
- Ennustaja.
Auroraa hävetti. Ei hän halunnut olla ennustaja. Hän ei alkuunkaan uskonut siihen soopaan. Kumminkin hän veti ylleen ruskean koltun ja huivin. Sitten hän paineli omaan pikku telttaansa ja asennoitui koitokseen. Tulet tapaamaan mielenkiintoisen ihmisen. Tänään tapahtuu jotain suurta. Ja sen sellaista.

 Puoli kahteen mennessä hänellä oli käynyt vasta pari asiakasta ja Aurora pelasi kahdella ennustuskorttipakalla muistipeliä. Hän ei edes huomannut, kun mustaan nahkatakkiin pukeutunut mies tuli ovelle.
- Krhmm... Onko tämä vielä auki? hän kysyi.
- Toki, toki. Istu alas.
Aurora korjasi kortit pois pöydältä ja suoristi selkänsä.
- Tuota... en ole koskaan uskonut näihin juttuihin. Horoskooppeihin tai särkyneisiin peileihin tai muuta sellaista. Mutta tänään... ensin yksi ihminen manasi jotain kummallisuuksia ja... enhän minä sitä aluksi uskonut... mutta sitten taivaalta tipahti kupillinen kahvia suoraan selkääni. Ja nyt minä ajattelin, että jos... se kirous oikeasti... iski? Tiedän, kuullostaa ihan typerältä.
- Ei, ei... tämähän on mielenkiintoista.
Aurora tuijjotti miestä silmiin. Hänen täytyisi paljastaa totuus. Ei miesparkaa saa pitää pelon vallassa.

Sera tuli pöllämystyneenä Auroran luokse. Aurora tuli juuri teltasta vaihdettuaan vaatteet taas omiinsa.
- Hei! Et ikinä arvaa mitä tapahtui. Päivä on ollut ihan kummallinen. Se mies, jonka sinä melkein kolkkasit... Se tuli yhtäkkiä työpaikalleni ja pyyteli vuolaasti anteeksi ja antoi puhelinnumeronsakin ja sanoi, että korvaa kaiken. Ja sitten, pomoni oli kuulolla kun hän pyysi ihan tosissaan, että poistaisin manauksen hänen yltään. En meinannut millään pysyä pokkana. Aika huisia, eikös vaan?
- Joo. Aika outoa.
- Ja mistä se tiesi, että olen töissä Sokoksella?

- Eikö teillä ole matkatavaroita, neiti...? valkoisiin pukeutunut mies kysyi haparoivalla englannilla. 
- Rouva. Rouva Menken.
- Aivan, anteeksi. Teidän matkatavarat?
- Ei minulla ole mitään.
- Jätitte ne kansimiehille? Mies arvasi ja osoitti sormellaan ylöspäin.
- Ei, vaan minulla ei ole mitään matkatavaroita, vastasin ja pudistin päätäni.
Mies avasi suunta sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten. Hän näytti olevan kahden vaiheilla.
- Onko jokin vialla, rouva Menken? hän kysyi sitten laittaen suuren tumman kätensä olkapäälleni.
Oliko se niin ilmiselvää? 
- Kaikki on mainiosti, sanoin ja väläytin pienen hymyn. - Kuinka niin? suustani pääsi, vaikken ollut varma halusinko tietää.
- Teillä ei ole matkatavaroita.
- Onko se sitten jokin ongelma? kysyin kurtistaen kulmiani.
- Ei, tietenkään. Mutta kai rouva tietää, että tämä alus menee satamaan vasta viikon kuluttua? Ettekö tarvitse mitään sillä aikaa?
- Toivon saavani kaiken tarvittavani tältä alukselta. Ja nyt, jos sopii, tahtoisin päästä hyttiini.

Kun tulin kannelle, aurinko oli painumassa taivaarannan taa ja sai illan loimuamaan oranssin väreissä. Menin reunalle ja nojauduin kylmään kaiteeseen. Näin aaltojen lainehtivan kimallellen tuulessa. Sama tuuli löyhytteli hiuksiani ja hiveli ihoani. Oli niin kaunista. Heikki puhui aina siitä, kuinka me lähtisimme yhdessä merelle katsomaan kultaisia aaltoja ja silminkantamattomiin jatkuvaa vettä. Sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Ensi vuonna sitten, lupasimme. Lupasimme yhdeksäntoista vuotta, eikä yhteistä matkaa koskaan tullut. Ei seuraavaa lupausta.
 Tunsin poskellani yksinäisen kyyneleen. Olin pyyhkäisemässä sen pois, kun huomasin multaisen käteni. Mullan haju tunkeutui nenääni. Haju, johon en ollut enää vuosiin kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta silloin merituulessa minä taas haistoin. Se oli kodin tuoksu. Kodin, jonka olin jättänyt.
 Ei tullut toista kyyneltä. Ensimmäinenkin kuivui tuulessa. Olin liian surullinen itkeäkseni. Ei, minä olinkin pettynyt. Heikkiin. Elämään. Itseeni. Kaikkeen. Jopa valkonuttuiseen mieheen. Hänen olisi pitänyt saattaa hairahtanut leskirouva takaisin mantereelle. Sehän minä olin, helvetti soikoon. 
 Minä rakastin niin paljon. Rakastin Heikkiä. Rakastin yhteistä elämäämme. Rakastin rakastaa, mutta rakkauskaan ei riittänyt. Mutta mikä riittää jos ei rakkaus? Mitä minulla on ilman rakkautta? Onko minua ilman rakkautta?
 
Havahduin mietteistäni kuullessani varovaiset askeleet takaani. Korot kopisivat puisella kannella, vaikkakin vaimeasti. Punaiseen pukeutunut nuori nainen tuli viereeni. Hän oli hyvin kaunis ja hymyili minulle. Kahvinvärinen iho, paksut ruskeat hiukset ja tuikkivat suklaasilmät. Hän otti taskustaan kaksi tupakkaa ja laittoi molemmat täyteläisille huulilleen. Hän otti esiin pienen hopeisen esineen ja sytytti savukkeet. Sitten hän otti toisen ja antoi minulle. Otin sen ääneti ja imaisin savut. Suljin silmät nauttiakseni hiljaisuudesta, mutta nainen alkoi puhua.
- Minä menen naimisiin.
Avasin silmäni ja puhalsin savut suustani.
- Onneksi olkoon! sanoin ja hymyilin. Tiesin olevani iloinen hänen puolestaan, mutta hymy ei sopinut kasvoihini. Ei enää. Nainen ei kuitenkaan huomannut mitään vaan kaappasi minut syliinsä ja nauroi iloisesti.
- Oi, olen niin onnellinen. Tiedätkö miltä se tuntuu, kun on kuin vatsa olisi pullollaan perhosia. Tai kun menee illalla nukkumaan, ei voi ajatella mitään muuta kuin hänen kasvojaan ja sitten ei saa unta. Ja kun viimein nukahtaa, näkee hänet unissakin. Olen niin rakastunut, että en malta edes syödä. Tiedätkö mitä tarkoitan?
- Taidan tietää.
- Oi, oletko sinäkin rakastunut? nuori nainen sanoi ääni täynnä iloa ja innostusta.
- En, sanoin ykskantaan ja imaisin tupakastani.
- Ai, nainen sanoi pettyneenä ja puhalsi savut päälleni. - Harmi. Minusta kaikkien pitäisi olla rakastuneita. Tämä tunne on niin  mahtava. Itseasiassa tulin luoksesi, sillä toivoin että voisit kertoa minulle pakahduttavan rakkaustarinan. Häihin on vielä viikko. Viikko! En malta odottaa viikkoa. Tiedätkö jonkin hyvän rakkaustarinan?
Aito, kasvoihini täydellisesti sopiva hymy nousi kasvoilleni.
- Oi, kerro! nainen huudahti nähdessään ilmeeni. Hän otti minua tiukasti kädestä ja talutti kansipöydän ääreen. - Noniin, antaa palaa!
Vedin pitkän henkosen, leikittelin sen kanssa hetken kunnes päästin sen menemään, ja aloitin tarinani:

Lilja oli nuori tyttö, tuskin viittätoista, kun hän meni töihin pienen rannikkokylän kukkatarhaan. Tarhan omistaja oli sairastunut vakavasti eikä päässyt sängystä ylös. Niimpä naapurintyttö Lilja ja tarhan omistajan veljenpoikansa Heikki, joka oli setänsä tapaan kiinnostunut kukista, tulivat auttamaan häntä. Lilja ei tiennyt paljonkaan kukista mutta auttoi, kun pyydettiin. Eikä hän ensimmäisen työpäivän alkaessa voinut kuvitellakaan, että hän olisi siellä yhä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Että hänen elämänsä rakkaus löytyisi sieltä, kostean mullan hajun keskeltä.
 Heikki oli hintelä ja hyvin pisamainen nuorukainen. Hänen äitinsä suku oli pohjoismaista ja Heikki oli vaalea ja hänellä oli punaiset hiukset. Liljan mielestä hän näytti sairaalloiselta kaikkine pisamineen ja ohuine raajoineen, kun he ensimmäisenä päivänä tapasivat. Hän yritti olla välittämättä pojan huonosta englannista ja oudosta ulkomuodosta ja keskittyi oppimaan pojalta, miten kukkia hoidettiin.

- Eikö Lilja rakastukin tähän Heikkiin? Minä pidin Colinia sööttinä heti ensi silmäyksestä lähtien, mutta olen kuullut muitakin tarinoita, joissa rakkaus leimahtaa vasta myöhemmin.

Heikki tiesi kukista paljon. Hän osasi kertoa kukkien latinankieliset nimetkin ja alkuun Lilja piti sitä ärsyttävänä mahtailuna. Mutta kun hän kerran oli menossa nukkumaan, hän huomasi maistelevansa suussaan sinä päivänä oppimaansa uutta latinankielistä sanaa Gerbera jamesonii. Gerbera jamesonii, Gerbera jamesonii... Ja sinä yönä hän näki Heikistä ensimmäistä kertaa unta.
 Uni pyöri hänen mielessään vielä seuraavana päivänäkin ja hänen oli pakko miettiä Heikkiä toisella tavalla kuin ennen. Kerran niin ärsyttävät olkavarsien puistelut ja silmien siristelyt muuttuivat henkeä ahdistavan ihaniksi piirteiksi, joita Lilja salaa pisti merkille.
 Siitä pitäen Lilja ottautui Heikin opastuksiin ahkerasti ja halusi näyttää taitonsa. Hän kasteli kukkia juuri sopivasti. Ei liian vähän, ei liian paljon. Hän toisti latinankieliset nimet, joita hänelle opetettiin. Ja tämä ei jäänyt Heikiltä huomaamatta. Sanaa sanomatta mutta kuin yhteisestä päätöksestä he kiintyivät toisiinsa.
 Sitten, eräänä iltana tarhanomistaja kuoli. Lilja oli täysin tietämätön asiasta mennessään seuraavana aamuna töihin. Hän hymyili suu korvissa ajatellessaan aurinkoista päivää Heikin kanssa. Kun hän sitten avasi portin ja meni sivuovesta kassan puolelle, hän näki Heikin pää painuksissa istumassa tiskillä.
- Mikä sinulla on? Lilja kysyi pala kurkussa siitä surkeasta näystä. Hän aavisti jonkin olevan pahasti vialla- Heikki oli aina täynnä iloa ja aurinkoa.
- Setä on kuollut.
Lilja ei ollut osannut odottaa mitään sellaista. Hän ei tiennyt, mitä ajatella. Hän ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Hän ei ollut koskaan tuntenut ketään joka olisi kuollut tai joutunut lohduttamaan omaista.
- Olen... pahoillani, hän yritti ja otti tuolin itselleen.
Hetken oli aivan hiljaista ja Lilja katseli jalkojaan.
- Tiedätkö, mitä tämä tarkoittaa? Heikki rikkoi hiljaisuuden ja kohotti katseensa Liljaan.
Lilja pudisti päätään.
- Minun pitää päättää, otanko koko puutarhan vastuulleni ja sitoudun siihen vuosikausiksi, ehkä koko elämäkseni, vai myynkö sen ja lähden takaisin Ruotsiin.
Liljan pulssi kiihtyi eikä hän saanut henkeä. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä eikä hän voinut peittää niitä.
- No? hän sai karaistua kurkustaan.
- No? Heikki kysyi puolestaan.
He katsoivat toisiaan kyyneleisin silmin ties kuinka kauan.

- No? Mitä sitten tapahtui? nainen kysyi kärsimättömänä. Tajusin lopettaneeni puhumisen ja hautautuneeni muistoihin. Vedin henkeä liikuttuneena ja jatkoin.

- Tahdon sinun jäävän, Lilja kuiskasi kunnes hänen äänensä särkyi. Heikki kahmaisi hänet syliinsä ja siinä he kuiskailivat toistensa nimiä, yhä uudestaan ja uudestaan, kastelivat hiuksensa kyyneliin ja nauroivat nuhaisesti.

- Oi, miten romanttista! Sanoivatko he rakastavansa toisiaan? nainen keskeytti.
- Eivät. Eivät niillä sanoilla. Mutta ei se jäänyt epäselväksi.
- Suutelivatko he?
- Eivät.
- Miten se silloin saattoi tulla selväksi? Kun mitään ei tapahtunut.
- Sen vain tuntee.

Ei sitä ääneen sanottu, mutta seuraavana päivänä ja jokaisena päivänä sen jälkeenkin Lilja palasi takaisin töihin. Se oli sanaton sopimus. Se oli heidän puutarhansa. Se oli heidän molempien vastuulla, he molemmat olivat sitoutuneet siihen. Ja toisiinsa.
 Sitten, noin puoli vuotta omistajan vaihduttua Lilja tuli töihin kuten aina ennenkin, avasi portin ja meni sivuovesta sisään. Mutta ovella Heikki pysäytti ja käännytti hänet. Pitkät sormet sitoivat liinan Liljan silmille ja ohjasivat hänet kauas puutarhan kivilaattoja pitkin. Kukat ja pensaat hipoivat hänen käsivarsiaan ja jännitys kutkutti häntä. Viimein he pysähtyivät ja liina otettiin hänen silmiltään.
- Tämä on sinulle, Heikki sanoi ja osoitti eteensä. Ja tämä oli...
- Kukkia. Ja vieläpä joitain liljoja. Oi, Heikki, kuinka omaperäistä! Harmi, ettei sinun nimeäni ole annettu millekään kukalle, Lilja naurahti ja kyykistyi katselemaan kukkia tarkemmin. Hän ei osannut nimetä sitä.
- Anteeksi vain, mutta nämä eivät ole vain Joitain Liljoja. Tämä on Lilium henryi. Heikinlilja.
Liikutus lohkaisi palan Liljan kurkkuun ja hän nosti kädet rinnalleen ja pidätteli itkua. Sitten hän kääntyi Heikin puoleen, otti tämän kasvot käsiinsä ja katsoi tätä suoraan silmiin.
- Oikeasti? hän kuiskasi.
- Oikeasti. 
- Minä rakastan sinua.
- Minä rakastan sinua.

He menivät naimisiin ja muuttivat yhdessä puutarhan yhteydessä olevan taloon. Kahdeksantoista vuotta he rakastivat toisiaan, rakastivat tarhaansa ja rakastivat rakastaa. Kukat kasvoivat hyvin rakkaudessa ja kauppa kävi hyvin. Heidän kukistaan puhuttiin hehkuvan rakkautta.
 Mutta rakkauskaan ei lopulta riittänyt. Heikki sairastui vakavasti ja... kuoli.

Edes puhelias nainen ei keksinyt mitään sanottavaa. Olimme tovin hiljaa ja katselimme auringonlaskun viimeisiä säteitä veden pinnassa. Ja sitten jatkoin, raskaasti ponnistellen.

Ihmiset tulivat liikkeeseen vaivaantuneina, vaisuina ja osaaottavasti. Kukaan ei oikein tiennyt, onko se sallittua vai ei. Se ahdisti Liljaa. He pelkäsivät hänen purskahtavan itkuun millä hetkellä hyvänsä. He ajattelivat, kuinka hän linnoittautuu kukkakauppaansa, kuinka hänestä tulee "se yksinäinen liljankukka" ja kuinka lopulta muratti vangitsee hänet kasvihuoneeseen, huurteisten seinien ympäröimänä. Tai niin hän ajattelin heidän ajattelevan.
 Hän halusi pois. Ja niin hän teikikin.
Hän jätti kukkatarhan heti hautajaisten jälkeen. Hän ei todellakaan tiennyt mitä oli tekemässä ja vasta päästyään kaupunkia karkuun hän tajusi, mitä oli tehnyt.

- Ja? nainen kysyi hetken päästä. - Mitä sitten tapahtui? Palasiko Lilja takaisin? Mitä kukille oli tapahtunut?
- Sitä tarina ei kerro, sanoin hiljaa ja mielessäni pistin tarinalle pisteen. - Ehkä sen ei kuulukaan jatkua.
- No ihan varmasti kuuluu. Näen sieluni silmin, että hän palasi kotiin heti tultuaan järkiinsä. Ja rakkaus oli pitänyt huolta kukista, koska Se tiesi että Lilja rakasti heidän yhteistä unelmaansa.
- Luuletko? kysyin ja sillä hetkellä toivoni syttyi. Sillä minä uskoin rakkauteen.
- Luulen.
- Kiitos.
- Mistä?
- En tiedä, hymähdin ja käännyin lähteäkseni hyttiini. - Minun on parasta lähteä. Onnea avioliitollesi. Colin saa sinusta maailman parhaan vaimon, jatkoin ja ojensin käteni. Nainen tarttui siihen ja ravisti sitä sydämellisesti. Kun otteemme irtosi, hän katsahti kämmentään ja sitten minun. Hän avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta sitten vain hymähti ja sulki suunsa.
- Kiitos, hän sanoi vielä ja lähti pois.

Viisi viikkoa laivaan astumisen jälkeen alus palasi laiturille josta oli lähtenytkin ja minä kiirehdin kotiin. Tuttujen paikkojen näkeminen palautti minut maan pinnalle ja ensimmäistä kertaa rakkaustarinan jälkeen mieleeni palasi pelko siitä, että elämän työmme on tuhoutunut. Tuhoutunut minun typeryydestäni, muistutin ja minua puistatti jatkaa matkaa. Jokainen askelma tuntui raskaammalta ja pystyin jo sieluni silmin näkemään kuihtuneen unelmamme. Lakastuneen heikinliljan puutarhan perällä. Pala nousi kurkkuuni tullessani torille.
 Ihmiset olivat pakkaamassa pöytiään ja kärryjään ilta-auringon lämmössä ja yksi toisensa jälkeen he huomasivat minut. Ajattelin heidän katsovan minua inhoavasti, pitäen minua syyllisenä. Kuinka itsekäs ihminen voi olla? Jättää nyt tarhallinen kukkia oman onnensa nojaan, ilmoittamatta kenellekkään. Helvettiin tuollaiset joutavat!
 Näin sen kuin hidastettuna. Jokaisen tuijjottavan silmäparin. Kuiskailua. Sydän tykytti korvassani.
- Hän on palannut! pieni, kovaääninen poika sanoi ja nyki isoäitiään hameesta. Nainen katsoi minua tietäväisennäköisenä, hymyili ja silitti pojan kiharaa ohutta tukkaa. Monien muiden katseet kääntyivät tähän naiseen ja heidän silmistään paljastui kunnioitus.

 En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta kiiruhdin kotiin niin nopeasti kuin tutisevilla jaloillani pääsin. Portilla pidätin hengitystäni ja mietin hetken, mitä todella tulisi tapahtumaan. Miten tästä eteenpäin, oli tuomio sitten millainen tahansa?
 Avasin portin. Se nitisi kuten aina ennekin. Puristin silmäni kiinni sulkiessani portin sisääpäin, käännyin paikoillani, hengitin kerran syvään ja avasin silmäni. Se oli... satumaista. Uskomatonta. Mahdotonta. Nostin kädet suulleni ja kiljuin ilman ääntä. Romahdin polvilleni kylmälle kivilaatalle. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja leukani vapisi kuin hennot heinät syystuulessa.
 Kaikki olivat ennallaan. Ehkä vielä paremmin. Sellaisessa vehreydessä, missä ne aina olivat siihen aikaan vuodessa. Nupussa olleet kukat kutsuivat hyönteisiä nyt kirkkaissa väreissä, pensaat olivat siistit ja kuohkea multa tuoksui kuin raikkaan sateen jäljiltä.
 Nousin polviltani ja menin ovelle. Ovessa oli avain. Se pysähdytti minut miettimään. Ei, ovessa ei ollut ollut avainta. Avainhan oli... takkini taskussa. Työnsin käteni syvälle takin taskuun ja siellähän se oli. Miten sitten...? Vara-avain. Sen kuului olla vasemmalta kolmannen kukkaruukun alla. Menin ruukun luo sydän pamppaillen ja henkeä pidätellen. Nostin ruukkua varovasti... tyhjää. Vain läikkä muuta kiveä vaaleampaa kiveä.
 Palasin ovelle, käänsin avainta lukossa ja menin sisälle. Mikään ei ollut muuttunut. Ei mikään.
 Menin pöllämystyneenä pihalle, seisoin vain pensaiden välissä. En tiennyt mitä tehdä. Kukaan ei neuvonut. Seisoin siinä liikkumatta, kunnes alkoi sataa. Se alkoi hetkessä. Pulleat pisarat valuivat harmaista pilvistä ja kastelivat kukat ja minut. Ja minä nauroin. Levitin käteni kuin pikkulapsi ja nauroin.
 Minä tulisin olemaan yksin. En enää ikinä jättäisi kukkiani, meidän yhteistä unelmaamme. Sillä minä oli sitoutunut tänne, ja tämä oli minun vastuullani. Minusta tultaisiin puhumaan yksinäisenä liljankukkana ja lopulta minä varmaan juurrun yhdeksi kukkieni kanssa. Mutta minä rakastan. Rakkaus piti kasveistani huolta ja minä aion rakastaa koko elämäni.

Kaikista maailman paikoista minä menin juuri leikkikentälle. Istahdin kaltoinkohdellulle penkille ja katsoin tulevaisuuttani suoraan silmiin.
 Hiekkalaatikon reunalla istui kalpea nainen yllään liian hienot vaatteet hiekkaleikkeihin. Hänen selkänsä takana istui pieni tyttö vaaleanpunaisessa puvussaan hiekassa. Lapsi oli niin pieni, ettei osannut edes leikkiä hiekalla. Sylissä lepäsi keltainen muovilapio, mutta se ei herättänyt pikkuneidissä minkäänlaista kiinnostusta. Voisinpa sanoa, että naisen kiinnostus lapseen oli vieläkin pienempi. Hän puhui kännykkään kädet rajusti vispaten sanatulvan säestyksellä. 
 Itku nousi kurkkuuni ja minun täytyi tukeutua polviini kun näin tytön katselevan suurilla lasinkirkkailla silmillä äitiään, kasvoillaan hätä ja hauraus. Tutti plopsahti hiekkaan suun vääntyessä sydäntäsärkevään huutoon ja kyyneleet vierivät pitkin pulleita punehtuneita poskia. Minä tunsin ne kyyneleet omillani poskillani ja leukani vapisi käsissäni. Kuivasin poskeni takkini hihaan, mutta kukaan ei auttanut pientä lasta. Nainen laski kännykkänsä hetkeksi korvaltaan ja katsoi lasta totisena, suu pelkkänä viivana. Huomattuaan tutin hiekalla hän noukki sen ja laittoi sen takaisin tytön suuhun, hiekkoineen päivineen. Säpsähdin ylös penkiltä kuin sähköiskun saaneena ja juoksin pois.
 
Kahvilassa oli täyttä. Turistiryhmä puhui kovaäänistä ja -eleistä englantia tiskin takana palvelevalle nuorelle tytölle, joka oli kalpea ja vilkuili anovasti tarjoilijaa kakkuvitriinin luona. Muut asiakkaat katsoivat esitystä ärtyneinä ja kärsimättöminä, ja heidän ohitse oli vaikea päästä.
- Anteeksi, minulla on vauva, sanoin ja nostin lasta vähän. Sesam aukene. Mellon. Se toimi ja tie aukeni tiskin ruuhkan läpi. Ja sitten näin hänet peräpöydässä. Maastonvihreä takin selkämys ja vaaleat kiharat hiukset.
 - Hei, sanoin ja painoin suukoon Leevin poskelle. - Oletko odottanut kauan?
Istuin hääntä vastapäätä ja laskin vauvan syliini.
- Mitä helvettiä? Mitä tuo on? Leevi älähti säikähtäneenä ja hänen silmänsä olivat pullahtaa ulos päästä.
- Vauva, kuten näkyy.
- Kenen se on? Sinulla piti olla jotain tärkeää asiaa, hän sanoi ja otti kunnon kulauksen kahvimukistaan. Minun edessäni oli täysi kaakaomuki, josta nousi höyryä.
- Niin onkin. Pidätkö häntä hetken, että saan otettua takin pois, vastasin ja nostin lapsen käsivarsieni varaan ja annoin Leevin epäröivään syliin. Leevi näytti pelokkaalta ja varoi katsomasta vauvaa silmiin.
- Hei, ei se pure, naurahdin ja katsoin haltioituneena sitä näkyä. Leevi ja pieni lapsi. Leevi on hyvä isä.
- Pitikö sun ottaa se takki pois? Leevi hoputti. - Mikä tää juttu on? Kenen lapsi se on? hän jatkoi, kun vauva oli taas turvallisesti sylissäni.
- Ihanaa, sinä tilasit minulle kaakaota. Tekeekin mieli jotain lämmintä.
- Veera, älä nyt pelleile!
- En minä pelleile.
- Mikset vastaa kysymykseen?
- No kysy.
- Kenen lapsi se on?
Katsoin tyttöä sylissäni. Silmäni täyttyivät kyynelistä ja tunsin itseni voimattomaksi. Alistuneeksi. Painoin pääni tytön myssyyn ja hengitin huuhteluaineen tuoksua. Näin naisen tuiman katseen. Hiekkaisen tutin.
- En minä tiedä.
- Miten niin et tiedä? Leevi kysyi ällistyneenä, hieman hätääntyneenä.
- Minä... otin sen. Leikkikentältä.
Hiljaista. Nostin katseeni myssystä ja näin Leevin haukkovan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Mykkänä kuin kala. Kyyneleet vuotivat poskillani pieninä puroina. Pisarat tipahtelivat vauvan myssyyn ja lapsi katseli ylös surullisen näköisenä suu mutrussa.
- Sano jotain, kuiskasin.
- Mikä helvetti sinuun on mennyt? Tajuatko, mitä tästä voi seurata? Tajuatko? Leevi sanoi madaltaen ääntään kuin huumekauppiaat elokuvissa. 
- No tajuan! minä puolestani huusin ja tyttö alkoi parkua sylissäni.
- Katso mitä sinä nyt teit! Leevi sanoi ja nousi salamana ylös lähteäkseen.
Sekuntin ajaksi tunsin kaiken ympärilläni katoavan ja äänten hiljentyvän. Pala nousi kurkkuuni. Sekunti venyi kuten lapsen punaiset kasvotkin.
- Aiotko sinä jättää minut? kysyin hiljaa.

Katselin Leeviä pariovien takaa. Hän puhui tiskin takana olevalle naiselle. Rauhallisesti, kontrolloidusti, sankarinlailla. Hän kertoi, kuinka löysi lapsen puistosta, hylättynä. Oikea sankari, tosiaan.
 Nainen ei ollut hyvä. Tukehdutti melkein lapsensa hiekkaisella tutilla. Ja nyt tyttö joutuu takaisin hänen luokseen. Ehkä äiti rankaisee tyttöä katoamisesta. Jos lapsi voi leikkiä itsensä kokoisella muovilapiolla, voi se varmaan myös juosta karkuun.
 Ovi avautui. Leevi otti minua kädestä ja talutti minut pois. Hän oli hellä, hän ei vihannut minua. Kävelimme rannalle käsi kädessä, ääneti.

 Tuuli leikitteli hiuksillani, kuivasi kyyneleiset kasvoni. Meri edessäni kimmelsi auringon laskun kultaisessa valossa.
- Rakastatko sinä minua? kysyin.
- Rakastan.
- Kiitos.
- Mutta en voi käsittää mitä teit. Miksi sinä otit sen lapsen, Veera?
- Minä... en tiedä. En minä tajunnut sitä. Olin ihan sekaisin kaikesta.
- Mistä kaikesta?
Katsoin Leeviä silmiin. Ne etsivät ymmärrystä, vastauksia.
- Sinä et pidä lapsista, sanoin. Katsoin häntä anovasti.
- Mitä?
- Sano se. Ettet pidä lapsista.
- Minä en pidä lapsista.
Kyyneleet nousivat taas silmiini. Leevi huomasi sen.
- Mutta et pidä sinäkään. Siksi minä ihmettelin miksi toit lapsen mukanasi.
- Minä olen raskaana.
Kyyneleeni tarttuivat Leeviin. hän otti kasvoni käsiinsä ja painoi nenänsä nenääni vasten ja hengitti raskaasti. Mutta minä irroittauduin otteesta.
- Vienkö minä sen nyt pois? Aivan kuten sinä veit tuon pienen tytön.
- Veera, eihä...
- Emmehän me pidä lapsista.
Ja minä lähdin.

Hän ojensi kätensä ylös, sulki silmänsä ja pyöri paikallaan. Yhä uudelleen ja uudelleen. Vesipisarat sekoittuivat vuotavaksi maskiksi hänen kasvoillaan ja puuvillainen mekko liimautui hänen hentoon vartaloonsa. Hän rakasti sitä.
- Sam, tule sisälle sieltä!
- En. Minä tahdon tanssia, sadetanssia.
- Sadetanssia tanssitaan jos halutaan sateen alkavan. Täällä sataa jo.
- Minä haluan, ettei sade koskaan lopu. Ainakaan vielä.
Pikkusiskot ovat ääliöitä, Mike ajatteli vetäessään liian suuria mustia kumisaappaita jalkoihinsa. Hän laskeutui kuistin portaat ja käveli läpi mutaantuvan pihan kohti aittaa, jonka edessä Sam tanssi. Äiti tulisi töistä kotiin millä hetkellä hyvänsä ja Samin kuuluisi jo ottaa lääkkeensä.
 - Sam, meidän pitää jo mennä sisälle. Äiti tulee millä hetkellä hyvänsä.
- Mutta minä haluan tanssia.
- Sinun pitää ottaa lääkkeesi.
- Anna vielä hetki.
 Mike näki kaukana mäen alla sumun välitse keltaisen valoparin. Äiti oli tulossa.
- Ala tulla, NYT!
- Älä huuda minulle!
 Mikellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Hän otti Samin kiinni käsien alta ja nosti tytön syliinsä. Tyttö rimpuili kuin raivokas kala ja repi takin selkämystä ja hiuksia ja Miken oli vaikea kulkea liukasta pihamaata takaisin kuistille. Hän laski siskonsa betonilattialle ja riisui kenkänsä.
- Sam, saanko riisua kenkäsi?
- Et.
- Noniin, nostapa nyt jalkasi että saan ne riisuttua.
- En.
Mike tiesi miten kuului toimia. Hänen piti pysyä rauhallisena ja rauhoittaa siskonsakin, jonka pieni rintakehä kohoili kiihtymyksestä. Hitaasti Mike vei kätensä Samin oikealle kumisaappaalle ja nosti jalkaa irroittaakseen kengän, pitäen katseensa koko ajan Samin silmissä. Tyttö jännitti koko kehonsa, kun kenkä irtosi. Hän hyökkäsi nopeasti eteenpäin ja tönäisi Mikeä päästäkseen tämän otteesta. Mike horjahti ja liukastui märkään portaaseen. Hän iski päänsä kovaan betoniin alimmalla portaalla ja kierähti mutaiseen maahan toinen kumisaapas yhä kädessään. Äiti ajoi pihaan ja kerkesi nähdä auton valokeilassa Samin katoavan oven raosta sisään taloon.

Sam istui ikkunan ääressä ja katseli lasin läpi valuvaa taivasta ja alkavan aamun kajoa. Pian hän saapuu, millä hetkellä hyvänsä, hän ajatteli ja meni tarkastamaan oven. Lukossa. Sitten hän palasi ikkunalle ja avasi salvat ahnaasti, yrittäen samaan aikaan nähdä kaikkialle lasin taakse. Hän veti ikkunan auki ja tunsi märän tuulen kasvoillaan.
 Pojan levolliset silmät mutaista ihoa vasten, huulilla hänen nimensä. Ruskeat kiharat hiukset. Hän on saapunut, minun mieheni, Sam ajatteli ja nosti kätensä ylös ja nojautui polviensa varassa lähemmäs sadetta. Kylmät pisarat rikkoutuivat hänen kasvoissaan puroiksi, tippuivat yöpaidalle ja imeytyivät kankaan läpi hänen ihoonsa. Hän veti keuhkonsa  täyteen raikasta ilmaa ja sulki silmänsä.
 Ja niin ilmestyi punainen veri. Ohimosta, poskesta, suusta, kiharapilven seasta. Ohimoon, poskiin, suuhun, kiharapilveen, kaikkialle. Se peitti kaiken värinsä voimakkuuteen, sekoittui mutaan ja vain silmät säilyivät.
 Sam avasi silmänsä, haukkoi henkeä sitä kuitenkaan saamatta ja itki. Kyyneleet sekoittuivat veteen. Sam nojautui ikkunan karmeihin ja katsoi alapuolellaan heräilevää nurmikkoa. Vain nurmikkoa. Pettyneenä hän veti päänsä takaisin sisään ja ajatteli sulkea ikkunan. Mies ei koskaan tulisi kokonaan. Ei tänään, eikä huomenna, ei koskaan. Hetken Sam mietti ikkunan edessä, katsoi ovea, katsoi loppuvaa sadetta ja sitten hän näki veren valuvan taivaan reunasta. Hän heittäytyi ikkunasta, tippui kaksi kerrosta ja mätkähti portaiden eteen kosteaan nurmikkoon, josta kodinhoitaja hänet kymmenen minutin päästä löysi.

- Sam, miten sinä olet tänään voinut?
- Hyvin.
- Mitä olet puuhaillut? Oletko ollut ulkona? Siellä paistaa aurinko.
- Minä pidän enemmän sateesta.
- Niin, no... Mitä olet puuhaillut? Tahdotko kertoa minulle?
- Olen pelannut Harmaan miehen kanssa shakkia. Hän opetti minua pelaamaan.
- Taidat pitää shakista? Sanoit pelanneesi eilenkin.
- Enkä pelannut. En ole pelannut shakkia koskaan ennen tätä päivää.
- Vai niin.
Borokov kirjoitti jotain ylös, nosti sitten katseensa Samiin ja hymyili rohkaisevasti.
- Äitisi tulee käymään tänään. Hän tuo tavaroita, jotka unohdit pakata.
- Niin. Minunhan pitäisi pakata. Saanko mennä?
- Anteeksi? Ei, sanoin, että Äitisi tuo sinulle tavarat, jotka jäivät pakkaamatta.
- En minä ole pakannut mitään.
Borokovin käsi kirjoitti siistiä käsialaa. Hieman oikealle kallistuvaa, kapeaa tekstiä. Hoitaja auttoi Samin ylös sohvalta ja avasi oven. - Mennään siistimään teidät, Sam. Äitinne tulee puolen tunnin kuluttua.

 Päästyään pieneen huoneeseensa Sam meni vaatekomeronsa luokse, irroitti hyllylaatikon ja kaatoi sen kovalle patjalleen. Komeron päältä hän otti pienen ruskean laukkunsa ja alkoi pakata.
- Mitä te teette, Sam? hoitaja kysyi ja otti aluspuserot Samin käsistä. Sam katsoi hoitajaa tuimasti ja puristi kätensä nyrkkiin ja jännitti koko kehonsa.
- Jos me nyt pukeutuisimme. Äitinne tulee millä hetkellä hyvänsä, hoitaja yritti rauhoittaa Samin ja laskosti puserot.
 Äitinne tulee millä hetkellä hyvänsä. Äiti tulee millä hetkellä hyvänsä.
Sam meni ikkunaan ja katsoi pihamaata. Soraa. Äiti tulee millä hetkellä hyvänsä.
- Mutta minä haluan tanssia, hän henkäisi ja samassa hänen mieleensä tuli se sama kuvajainen, jota hän oli odottanut viisi vuotta. Mies otti hänet syliinsä, piti lähellä. Ja sitten taas veriset kasvot mudassa.
- Mitä te sanoitte? hoitaja kysyi kädessään Samin hienoin mekko ja nahkakengät. - teidän olisi parasta pukeutua nyt. Haluattehan olla kaunis äitinne tullessa käymään, Sam?
 Sam huohotti, koko hänen vartalonsa tärisi ja hän yritti saada katseellaan otteen järkevästä ajatuksesta. Veri tippui hänen näkökenttänsä yläreunasta. Samin rintakehä kohoili voimakkaasti, hän puri huultaan ja ulisi tuskissaan. Hänen korvissaan alkoi kohista ja äänet sekoittuivat niin, ettei niistä saanut selvää.
 Hoitaja tarttui Samin harteisiin ja istutti hänet sängyn reunalle. Hän irroitti toisen jarrusukista ja puki nahkakengän sen tilalle. Sam alkoi kiljua.
- Mikä hätänä, Sam? hoitaja kysyi ja otti uudestaan otteen Samin harteista. Typerä nainen, typerä teko.

Hetkessä Sam poistui huoneestaan, toisessa jalassaan jarrusukka, toisessa nahkakenkä, ja juoksi kanttiinin läpi seurusteluhuoneeseen ja vaaleankeltaiselle ovelle. Hän koputti kolmasti ja avasi oven.
- Päivää, Herra Harmaa. Te lupasitte opettaa minulle shakkia. Ja tässä minä nyt olen, Sam sanoi iloisesti ja hymyili.
 Herra Salmon katsoi iloista tyttöä ryppyisten kasvojensa sinisillä silmillä, jotka tuikkivat kuin meri aamuauringossa. Herra Salmon oli ollut merimies kaukaisessa nuoruudessaan. Kerran heidän lähdettyään Karibian rannikolta aluksella alkoi levitä tauti, joka aiheutti korkean kuumeen, nosti paiseita joka puolelle kehoa ja tappoi miehet ennenkuin ilta-aurinko kerkesi laskea maailman reunan yli. Vain kaksi miestä, Herra Salmon ja eräs toinen hyväkäs, jotka olivat olleet salaa juopottelemassa aluksen varastossa, selviytyivät, mutta kuoleman hajun ja viinahuurujen takia he ajoivat laivan karille. Nieltyään litroittain merivettä, nähtyään ruumiiden kelluvan kellertävinä karibiansineä vasten ja hututettuaan ystävänsä saadakseen tältä kellukkeet Herra Salmon oli seonnut ja päästyään silkasta houkan tuurista maihin hän oli hoiperrellut sinne tänne ennenkuin hänet passitettiin hoitoon. Vuoden jatkuneesta vakuuttelusta, että hänen morsiamensa odotti häntä Sveitsiin, hänet siirrettiin ja siellä hän yhä odotti rakasta Elizabethiaan. Ja nyt tämä Elizabeth oli astunut hänen huoneeseensa, viidenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen.
- Et tiedä kuinka paljon olen sinua kaivannut, oi Elizabeth.
- Niinkö? Voi kuinka mukavaa. Kuinka paljon?
- Liian paljon. Joka ilta olen istunut ikkunassa odottamassa vain ja ainoastaan sinua. Vuosikausia.
- No, kuten sanoin- tässä minä nyt olen. Aletaanko?
- Aletaan, Herra Salmon hymyili. - Mitäs alettaisiin?
- Pelata shakkia.

Samassa ovelle koputettiin. Sam jännittyi, otti nyrkin suuhunsa ja alkoi ulista. Ovi avautui. Rouva Borokovin pää tuli näkyviin ja katosi yhtä nopeasti.
- Hän on täällä. Tulkaa! hän kuului sanovan ja sitten ovi avautui. Kolme hoitajaa saivat otteen Samista ja veivät hänet sanomatta sanaakaan. Niin tuli ja meni Herra Salmonin rakas Elizabeth, ja nyt hän oli saanut rauhan sydämeensä täytettyään lupauksensa: Me tapaamme vielä. Viisikymmentä vuotta liian myöhään, mutta nyt hän saattoi sulkea silmänsä ja päättää elämänsä siihen paikkaan, mielessään kuvajainen hymyilevästä Elizabethistaan.

Sam oli valveilla, mutta hän piti silmiään kiinni ja oli nukkuvinaan.
- Sam kävi tänään käsiksi hoitajaan.
Henkäys.
- Neiti Beam on ihan kunnossa, hän sai vain tällin päähänsä. Haluaisin vain kysyä teiltä, onko tyttärenne ollut ennen väkivaltainen. Papereihin sellaista ei ole merkitty, mutta näissä olosuhteissa minun täytyy tarkistaa asia. Onko hän ollut väkivaltainen? Vahingoittanut toista ihmistä? Kotieläimiä? Itseään?
Hiljaista.
- Niin, hänethän tuotiin tänne heti sen jälkeen, kun hän oli tiputtautunut ikkunasta, Borokov sanoi vetoavasti.
- Se saattoi olla vahinko. Hän oli pitänyt ikkunaa auki ja märäksi kastunut ikkunan pieli oli liukas.
- Hyvä on. Oletetaan sen olleen vahinko. Eikö mieleesi tule muita tapauksia? Tahdon painottaa, että tällaisessa yhteisössä, jossa elää kymmeniä henkisesti sairaita ihmisiä, on erittäin tärkeää tietää tällaiset asiat, jotta osaamme hoitaa tytärtänne oikein.
Hetken hiljaisuus. Sitten:
- Kerran, noin viisi vuotta sitten tapahtui kyllä jotain. Sam tuntuu pyyhkineen sen mielestään kokonaan, enkä tiedä, olisiko hänen parempi tietää vai ei.
- Kerro minulle.
- Olin tulossa töistä myöhään illalla, ja poikani, Mike huolehti pikkusiskostaan. En tiedä, mitä tarkkaan ottaen tapahtui, mutta pihalla oli satanut koko päivän ja kun tulin kotiin, näin Samin säntäävän sisään taloon. Ja sitten löysin Miken kuolleena pihamaalta.
- Oliko hänessä ulkoisia vammoja, jotka olisivat voineet olla Samin tekemiä?
- En tiedä... verta oli joka puolella, ja...
Samassa molemmat hiljenivät. Sam itki sohvalla, ulisi kuin pieni koira ja koko hänen kehonsa tärisi. Kyyneleet purosivat hänen poskillaan. Mike.
- Äiti? hän kysyi särkyneellä äänellä, nyyhkien.
- Niin, kulta?
- Oliko meidän pihamme ennen mutainen?