Juoksen. Nopeasti, mutta liian hitaasti. Tiedän, etten voi voittaa. Se saavuttaa jokaisella askeleella, jokaisella hengenvedolla ja sydämen sykähdyksellä. Mutta jatkan. Juoksen henkeni edestä, sitä karkuun. Sitä vastaan. Kaikki tuntuu turhalta, se on väistämätöntä. Mutten voi lopettaa.

- Mie oon oppinut siuta varten uuden kappaleen, sanot naama virneessä ja koputat nuottikansiotasi.
- Minulle? Oletko tosissasi? Ei sinun minulle tarvitse mitään, ihan tosi.
- Mutta mie halusin.
- Sinun keyboardilla? En tiedä tahdonko kuulla, sanon ilkeästi, mutta suupieleni vääntyvät tahtomattani hymyyn.
- No älä nyt, se on hyvä peli.
- No, mikä se on? jatkan marttyyrin rooliani arvostelevalla porvarikorostuksella ja kohotan kulmiani.
- En kerro, vielä. Tuu tänään meille niin saat kuulla sen.
- Monelta?
- Me tullaan hakemaan siut kun käydään kaupassa. Kuuden aikaan. Okei? Annat nopean suukon ja lähdet liihottelemaan nurmikon yli musiikkitalolle.

 Jalkani tömähtelevät kuivaan, pölyiseen hiekkatiehen. Umpeen kasvava pusikko tien molemmin puolin piiskaa kasvojani, rintaani, paljaita käsiäni. Henkeä ahdistaa ja jokainen sisäänhengitys käy yhä sietämättömämmäksi. Mutta en anna periksi. En vielä.
 Tie katoaa pieneksi poluksi, joka jatkaa matkaansa vaaralle. Maa käy epätasaiseksi jalkojeni alla, mutta hidasteessa minä vain kiihdytän. Sitten, lyhyessä hetkessä sotkeudun jalkoihini ja kaadun. Ojennan käteni vaistomaisesti ja saan kivilohkareen epätasaisen pinnan rajusti vasten käsiäni. Se ainoa kivilohkare sammaleen valloittamassa rinteessä. Minut on kaadettu, pysäytetty.

Havahdun hätäiseen huutoon. Sitten kuuluu auton oven aukeaminen ja sulkeutuminen, ensin kaukaa, sitten ihan vierestäni. Korkokenkien nopea kopina.
- Ei, ei... NIKO! ÄLÄ KOSKE HÄNEEN!
Niko. Tunnistan nimesi. Ja sen äänenkin. Äitisi. Makaan jollain kovalla, kuumalla alustalla epämukavassa asennossa. Enkä voi kuin ihmetellä miten olen siihen joutunut.
- Mä oon... Oon niin pahoillani. Mä en voinu aavistaa. Se kävi niin äk...
Se on uppo-outo ääni. Mies.
- NO KAI KUN SINÄ AJAT NIIN KOVAA!
- Ne oli jo menossa tien yli...
- KUNNES SINÄ AJOIT YLI! Niko, kuuletko? Niko, äiti tässä. Kuuletko? Saara, soita ambulanssi. Saara?
Tunnistan oman nimeni. Yritän vastata, mutta ääneni ei kanna juuri omaa ajatustani pidemmälle. Minun täytyy päästä tästä ylös, ajattelen. Kohotan päätäni, se sattuu. Päätä jomottaa, samoin kättä. Samassa näen sinut tiellä. Sydämeni jättää lyönnin välistä enkä saa henkeä.  

 Kuin niellen pettymyksen annan itselleni luvan taas ajatella, muistaa kasvosi. Hymyilemässä musiikkitalon edustalla. Tajuttomana tiellä. Ja silloin se iskee. En kuule mitään, edes itseäni. Vajoan kuurona polvilleni märkään sammaleen. Huudan, en vain kuule itse sitä. Metsä kaukana jossain sumenee yhdeksi vihreäksi tapetiksi. Kohotan käteni silmien tasalle ja katson, kun en näe etäämmälle. Oikea käsi aukesi kompastuttuani. Tumma veri vuotaa pitkin rannettani. Verivanan vieressä on toinen haava, joka on jo hyytynyt tummanruskeaksi kuorrotteeksi vaaleaa ihoani vasten. Pinttynyt mieleeni iäksi.

Suljen oven takanani ja otan kädestäsi kiinni.
- Ootsä ihan okei? kysyn epävarmasti. Olen miettinyt sitä koko iltapäivän
- Totta kai. Mikäs miulla nyt olisi?
- No se opisto. Mä kyllä huomasin, että sä petyit.
- En mie mitään pettynyt. Miusta on mahtavaa, että sie pääsit sisään. Saara, sanot painokkaasti, otat toisenkin käteni omiisi ja pakotat minun kohtaamaan päättäväiset silmäsi. - On huippua, että sie pääsit sisään. Sinne oli vaikee päästä.
- Mutta mä olisin ehkä mielummin jäänyt sun kanssa tänne.
- Olisihan se ollut mukavaa, mutta mie oon iloinen siun puolesta.
Huokaisen. - Mennään nyt. Äitisi odottaa jo.
Tulemme kadun reunaan. Harmaa auto ajaa edestämme ja viininpunainen on tulossa.
- Nyt nopeasti, ennen tuota autoa, sanot ja otat jo askeleen kadulle.
 Lähdemme ylittämään tietä juosten. Sitten, seuraavassa hetkessä tunnen horjahtavani tien kiveykseen ja pian polvessani ja kädessäni asfaltin kuuman pinnan. - Voi helvetti!
- SAARA!
- Ei tässä mitään hät...
- VARO! Kohotin parahiksi katseeni nähdäkseni kuinka otat kiinni olkapäistäni ja tönäiset takaisinpäin, niin että kaadun kiveykseen uudestaan, lennän taaksepäin ja isken takaraivoni asfalttiin.

 Haavan kuuluisi tykyttää. Mutta se ei tuntunut enää missään. Sydän on särkynyt ja ikävä vihloo sisälläni, sattuu aivan liikaa. Sydämeni kuului sinulle, kuuluu vieläkin. Puristan käteni kouristuksenomaisesti rintaani vasten, ikäänkuin se mitään auttaisi. En tiedä miten olla.
Kuumat kyyneleet virtaavat vuolaasti poskiani pitkin, hiuksiini, kaulalleni. Tärisen kauttaaltani menetyksen lamaannuttavasta voimasta. Sitten loppukin sumentuu eikä sitä enää ole. Todellisuus lakkaa olemasta ja kuulen hiljaisuudessa sävelmää. Se on selvää ja kantavaa, vaikka samaan aikaan mitään ääntä ei kuulu. Se on pianon soittoa. Kaunista, virheetöntä melodiaa. Olen taivaassa. Särkynyt sydän ei voinut minua enää palvella.
 Avaan silmäni, ainakin niin luulen. On mustavalkoista. Elämän värit ovat kadonneet. Piano soi kauniisti, sävelmää, joka tuntuu tutulta. En vain saa mieleeni sen nimeä. Enhän minä koskaan unohda...
 Sitten sävelmä nousee, F, G ja... väärä A. Jokin rinnassani hypähtää. Minähän tunnen sen. Nousen kepeästi ylös pehmeältä mättäältä. Katselen ympärilleni, malttamattomana, toiveikkaana. Ja siinä sinä olet. Surkean keyboardisi kanssa, istut sen ääressä mustalla nahkajakkaralla. Katson lumoutuneena paikoillani. Pelkään sinun katoavan, jos liikun. Kevyt tuulenvire käy hiuksissani ja mekkoni helmassa. Kuinka taitavasti pitkät sormesi liikkuvat, kepeästi ja intohimoisesti. Kauniimmin kuin koskaan.
 Kohotat katseesi soittimesta ja katsot minuun. Katse täynnä ymmärrystä ja hyväksymistä. Iloa. Hymyilet ja tiedän etten ole taivaassa. Minä vain tiedän. Sydämeni lyö rinnassa. Hengitän. Olen. Vain sinä et. Vino hymysi saa minut oivaltamaan sen. Silmäsi kertovat ne tuhat sanaa, joita en kuule. Ne tuhat sanaa, jotka jäivät sanomatta. Ne tuhat ajatusta, jotka jäivät ajattelematta. Ja ennen kaikkea, kaiken aikana ja kaiken jälkeenkin ne kolme sanaa, joita toistaisin joka ikinen päivä. Minä rakastan sinua. 
-   Mie oon oppinut siuta varten uuden kappaleen, sanot hiljaa, juuri samallalailla ja samaan aikaan kuin muisto päässäni. Ne sulautuvat yhteen, loppuvat hentoon kaikuun.
- Tahdon kuulla sen, vastaan. Ilman pienintäkään vastaanvänkäämistä, edes kasvoillani. Nyt ei ole oikea aika ryhtyä marttyyriksi. 
- Saat sen. Se on sinun.
Hymyilin. Mikä herrasmies.
- Tule viereeni, kuiskaat. Astun askeleen kerrallaan kunnes olen keyboardin vasemmalla puolella. Nostan käteni stereon ruudukkopinnalle, hivelen sen kulunutta Digital Sound tekstiä. Naurahdan.
- Tiedät kappaleen, kuuntelimme sen kerran ja sinä pidit siitä, kerrot ja nostat sormet soittimelle. Säädät ensin äänenväriä haalean harmaista napeista, jotka tiedän mintunvihreiksi. 0.4. Sitten viet kätesi koskettimille. Pidätän hengitystäni, kunnes aloitat.
 Silmäni täyttyvät uudestaan kyynelistä. Katson kuinka suusi mutristuu keskittyessäsi.
- It´s your day. Yiruma, kuiskaat kappaleen yli.
- It´s our day, vastaan ja katson iloisiin, rakastaviin silmiisi. Minäkin olen iloinen, ja varsinkin rakastava.
- Se oli sinulle lahjaksi.
Puhut imperfektissä. Samassa muistan, että olet siinä vain katoavan hetken. Vain minua varten. Kappale läheni loppuaan.
- Minä rakastan sinua, sanon. Suljen silmäni.

 
  
Kivi on tullut. On kulunut kuukausi hautajaisista. Kesä alkaa olla lopuillaan ja antaa tilaa syksylle, ja syyssateille. Olen pian lähdössä opistolle. Alkavan sateen ensipisarat osuvat harmaan hautakiven sileään pintaan ja jättävät jälkeensä tummia läikkiä. Olen alkanut pitää sateesta. Se kuuluu tänne, tähän kesään. Lähestyn kiveä varovaisin askelin, käsi tunnustelevasti edessä. Kuin tahtoisin silittää lähikaupan pyörätelineeseen kiinnitettyä koiraa. Kosken kiven kylmää pintaa hennosti sormillani. Kyykistyn sen viereen, lasken ohueen kankaaseen verhotut polveni kostealle ruoholle ja tunnen kuinka kosteus saa otteen polvistani. En välitä. En saa silmiäni irti kivestä.
 Tulin tänne nähdäkseni konkreettisena sen, minkä jo tiesin. Tulin hyväksymään ja ymmärtämään. Tunnustelen mustia kohokirjaimia kiven pinnassa ja silmäni täyttyvät kyynelistä, joiden luulin jo loppuneen. Aivan niinkuin sade, se ei koskaan lopu. Mutta olen tottunut molempiin. Käyn läpi jokaisen kirjaimen, jokaisen numeron. Se ei ole lainkaan kivuliasta. Kivi ei ole sinunlaisesi, en näe siitä kasvojasi. Minusta tuntuu, että kivi on sellainen, joka sinä olit lapsena. Jollainen yhä olet äidillesi. Pieni, sileä, täydellinen. Mutta et sinä ole. En osaa kuvitella sinun kiveäsi. Ei sellaista edes ole.
 Sormeni liikkuu ja kohtaa vielä yhden muodon. Nuotti. Kaikki mitä tarvitsen ja kyyneleet virtaavat taas. Tunnen kasvojeni vääntyvän äärirajoilleen. Ja sitten säikähdän, kun kuulen vaimeaa naurua. Itsestäni. Tajuan hymyileväni leveästi. Hyväksyvästi, ymmärtävästi. Näen taas sinut metsässä, keyboardisi ääressä soittamassa. Voin kuulla sen. It´s our day. En muista, missä sen ensimmäisen kerran kuulin, mutta ehkä parempi niin. Nyt se on meidän laulumme.

Hymyilen vielä tuntien päästäkin, kun sade on hellittämässä ja laskeva aurinko pilkistelee pilviverhon takaa. Tunnen itseni kevyeksi, helpottuneeksi. Maleksin kapeaa hiekkatietä pitkin ja silmäilen hautakiviä. En arvioivasti, en etsien. Minä vain katselen. Pujahdan korkeiden pensaiden välistä hautuumaan vanhalle puolelle. Olen törmätä naiseen, joka on kyykistynyt haudan ylle. Välttääkseni törmäyksen nojaan vasemmalle jalalle ja liukastun märkään maahan, haudan viereen.
- Anteeksi, sanon vaivautuneesti ja yritän nousta arvokkaasti.
- Älä pyytele anteeksi. Sattuiko sinuun? miellyttävä ja ystävällinen naisääni sanoo.
- Mitä? Ei, ei lainkaan. Anteeksi jos säikytin teidät.
- Ette, ellei hetken huolta luustosi terveydestä oteta laskuun.
Hymyilen ja katson naista tarkemmin. Hän on jo vanha. Iho ryppyinen ja kiharat hiukset ohuet ja harmahtavat. Yllä musta asu. Suruasu, huomaan. Kädessä hänellä on kukkalapio. Käännän katseeni hautaan.

Andreas Myller.
3.5.1939 - 4.7.1956

Lasken nopeasti päässäni. Seitsemäntoista vuotta.
- Hän oli sulhaseni, nainen sanoo huomatessaan mitä katson.
- Hän kuoli kauhean nuorena, sanon.
- Niin. Keuhkokuumeeseen.
- Olen pahoillani, melkein kuiskaan.
- Kiitos.
Nainen kyykistyy ja alkaa kaivaa maata kuivahtaneiden kukkien alta. Hetken vain seison katsomassa, kunnes tajuan että hän ehkä tahtoo minun lähtevän. Otan muutaman askeleen lähteäkseni, kunnes mieleeni juolahti ajatus.
- Anteeksi vielä, mutta saanko kysyä yhtä asiaa.
Nainen nosti katseensa ja nyökkäsi hymyillen. - Tottahan toki.
- Tuota, sinun ei tarvitse vastata jos et halua. Miten kauan sinulta meni päästä asian yli?
Nainen oli hetken hiljaa, miettien.
- En ole päässyt vieläkään asian yli. Olen käynyt täällä säännöllisesti viitisenkymmentä vuotta.
- Helpottaako tuska koskaan?
- Helpottaa. Aikanaan.
- Mutta rakkaus säilyy?
- Kyllä. Aina.
- Oletteko te naimisissa?
- Olen.
- Kiitos. Minä tästä... taidan lähteä.
- Otan osaa, nainen sanoo ja hymyilee perääni.