Lähtö oli viides joulukuuta. Aamulla äiti tuli herättämään minut, käski minun pakata matkalaukkuni ja sanoi aamupalan odottavan. Hän ei kohdannut katsettani ja jokainen sana oli tarkkaan harjoiteltu. Ennenkuin kerkesin sanoa sanaakaan, hän oli jo poistunut huoneesta. Minä tiesin mistä oli kyse. Nousin tyynesti sängystä, avasin verhot ja ikkunan. Kylmä ja kirpeä pakkasilma tunkeutui sisään ja kalvoi peitonlämpöistä ihoani. Pihamaa oli valkoisessa hyhmässä ja taivas oli liian vaalea ollakseen edes kalpea. Se näytti viattomalta. Eikä se taatusti ollut.
 Käännyin ja menin viipyvin askelin peilin eteen. Näin kaksi tummaa silmää, kalpean vaalean ihon ja ohuesta pellavakankaasta läpikuultavan vartaloni. Se näytti viattomalta. Ja se myös oli.
 Puin nautinnon ja kärsimyksen sekaisin tuntein vaatteet ylleni ja katselin koko ajan tiiviisti peilikuvaani. Miten petollista onkaan kauneus. Lähestyin peiliä hitaasti kasvoillani mitä suloisin mutru. Kuin kiltti tyttö. Vein käteni peilin kylmälle pinnalle ja nenänpääni melkein kosketti peilikuvaansa, kun äkkiä vedin kasvoilleni irvistyksen ja karjahdin. Nenänvarsi meni ruttuun ja hampaat tulivat näkyviin kuin naapurin koiralla. Naapurin koira on herttainen pieni valkea sylikoira. Parahdin ääneen ja käänsin katseeni peilistä.
 Menin sänkyni luokse ja vedin vihoissani sen alta vanhan, nuhjaantuneen matkalaukun ja riuhdoin sen salvat auki. Vedin piirongin laatikot yksi kerrallaan alas ja kippasin niiden sisällöt laukkuuni. Vaatteita ei ollut paljon. Tilaa oli vielä kahdelle kirjalle, hiilikynille ja valokuva-albumille. Jätin muistioni, en tiedä miksi, mutta se tuntui tärkeältä.
 Lintu lensi huoneeseen avonaisesta ikkunasta. Huomatessaan minut se yritti suunnistaa takaisin ulos, mutta onhan se vaikeaa löytää takaisin ikkunalle. Se räpiköi katon rajassa yrittäen päästä ylemmäs, mutta kattoparrut tulivat vastaan yhä uudestaan ja uudestaan. Lähestyin sitä hitaasti. Ilman äkkinäisiä liikkeitä ne saa aina kiinni. Ojensin käteni sitä kohti, se ei edes huomannut minua ennenkuin suljin ohuet sormeni sen untuvapeitteisen ruumiin ympärille. Se ei värissyt, kuten hiiret tai kissanpennut käsissäni. Se katsoi mustilla kiiltävillä silmillään suoraan minuun. Niissä näkyi vilahtavan koko elämän kirjo limaisista munankuorista aina tähän hetkeen. Lintu uskoi katsovansa kuolemaa suoraan silmiin eikä se pelännyt.
 Menin se käsissäni ikkunalle, nostin sen silmieni tasalle ja hymyilin.
- Haluatko tosiaan kylmään pakkaseen? Entä jos et löydäkään auringonkukan siemeniä ja lyhteitä? Tiedätkö, että nämä hirveät ihmiset sanelevat sinun kohtalosi vielä seuraavat neljä kuukautta, vaikka minä päästäisin sinut nyt menemään? Mietipä uudestaan.
Luulen, että lintu ymmärsi minua. Se ei värähtänyt, äännähtänyt tai pelännyt, koska se tahtoi elää. Tai en minä tiedä. Ehkä se tahtoi vain pois täältä, eikä jaksanut taistella. Mutta ei sillä ole merkitystä. Minulla on periaate: Jos pelkää, pelkää aina. Eikä ole hyvä elää pelossa. Jos ei pelkää, minullakaan ei ole mitään syytä auttaa. Minä en koskaan pelkää, eikä kukaan koskaan auta. Loppujen lopuksi rohkeus ja masokismi eivät eroa toisistaan muussa kuin nimessä, vaikka siitä ei koskaan puhutakaan.
 Seuraavaksi kuulin alapuoleltani kolme kovaa kopautusta. Äiti iski luudanvarrella alakerran kattoon ja huusi: - Ala tulla! Meillä ei ole koko päivää aikaa sinun asioillesi!
Potkaisin maata merkiksi, että kuulin.
- Älä polje jalkaa minulle! Minun talossani! Tekisit sen edes silmätystin, senkin pelkuri!
 Nielin nielemistäni. Puristin silmiäni kiinni ja yritin karistaa äänen mielestäni. Ole hiljaa, kuiskasin. Hiljaa.
 Hetken päästä tajusin jotain. Silmäni rävähtivät auki ja suuni aukesi äänettömään huutoon. Avasin nyrkkiin puristuneet käteni ja näin sen. Pienen urhean linnun, murtuneena käsissäni. Paholaisen käsissä.
 Avasin matkalaukkuni, otin valkean pellavapuseron ja levitin sen petaamattomalle sängylleni. Asetin pikkulinnun sen päälle ja hitaasti, kooten itseäni käärin sen peitoksi linnun päälle. Asetin kääreen takaisin laukkuuni, suljin salvat ja lähdin laukku mukanani. Vielä matkalla ovelle vilkaisin itseäni peilistä. Edelleen se näytti viattomalta. Mutta ei taatusti ollut.

 Laitos ei ollut mikään oikea laitos. Se oli paikka lapsille, jotka eivät sopineet kulissiin, mutteivät myöskään mielisairaalaan. Se oli väärinymmärrettyjen lapsien talo. Ensimmäisenä iltana oleskeluhuoneessa lapset taluttivat minut teepöydän ääreen ja kaikki katsoivat minua hirveän innostuneena. Olin heidän uusi lelunsa.
- Mikä sinun nimesi on? kysyi lettipäinen tyttö.
- Emmy.
- Mikä sinun vikasi on? jatkoi pitkähiuksinen poika. Hän korosti sanaa vika ja lapset virnistivät kuin sisäpiirin vitsille. Poika oli kaikista vanhin, näytti melkein aikuiselta.
- Olen paha, sanoin ja mielessäni kuullostin ihan äidiltäni.
Muutama lapsista naurahti. Kaikki katsoivat minua odottaen lisää.
- Teen joskus pahoja asioita, yritin. Mietin, uskoisivatkohan he teoriaani ja periaatettani, koska he olivat erilaisia. Koska he eivät ole äitini.
- Kuten? pullea poika kysyi silmät kiiltäen innostuksesta.
- No, kerran sidoin kissan naruun ja jätin sen latoon. Ja kerran tapoin hänen pentunsa. Mutta en minä tee sitä pahuuttani, ihan oikeasti.
- No miksi sitten? lettipäinen tyttö kysyi nyrpistäen nenäänsä. Hän taisi olla kissaihmisiä.
- Jos pelkää, pelkää aina. Eikä pelossa ole hyvä elää. Siksi minä koettelen niitä, jotka pelkäävät. Minä olen hengenpelastaja.
- Ai koska tapat ne? Eihän se mitään pelasta. Silloin mennään ojasta allikkoon! tyttö kiljui ja hän siirsi pajutuoliaan kauemmaksi minusta.
- Eikä mennä! Kuolema on pikemminkin uusi mahdollisuus. Silloin mennään turvaan elämän pahuudelta. Enkä minä sitä paitsi tapa, ainakaan tarkoituksella. Minä koettelen ja jos on niin heikko ja pelokas ettei kestä sitä, pääsee jonnekin parempaan paikkaan. Jos selviää, saa uuden mahdollisuuden ja voi lakata pelkäämästä.
Ympärilläni tuikki monta kunnioittavaa silmäparia. Ja tiesin, että tulisin viihtymään.

Ensimmäisenä iltana olin juuri menossa nukkumaan, kun muistin mitä laukussani oli. Sydämeni alkoi tykyttää kovempaa ja käteni hikosivat, kun avasin laukun ja otin käärön varovasti käsiini. Varmistin selustan ja menin käytävään. Kuun valossa se näytti kauniilta. Ällöttävän sairaanvihreät seinät näyttivät hämärässä hopeisilta, kuin jäältä ja lattiaan lankesi ikkunaruudukon varjo. Päätyikkuna oli jätetty hieman auki ja verho sen edessä lepatti kevyessä tuulessa. Lattia hohkasi kylmyyttä ja henkeni höyrysi.
 Kävelin päämäärätietoisesti, hiiren hiljaa käytävää pitkin. Pysähdyin suuren kukkaruukun ääreen. Olin hoksannut kasvin jo päivällä ja pidin sitä juuri sopivana. Polvistuin kylmälle lattialle ja painoin toisen käteni multaan. Kaavin multaan pienen montun ja kasasin irtomullan kasaksi sen viereen. Sitten avasin käärön hitaasti, pidättäen hengitystäni ja katselin pientä lintua. Se näytti täysin samalta kuin aamulla. Nostin sen varovasti silmieni tasalle ja katsoin tarkkaan. Ei, ei se ollutkaan samannäköinen. Kiiltävistä silmistä en nähnyt elämän kirjoa, vaan kuoleman. Oman kuvajaiseni.
 Laskin ruumiin monttuun ja olin juuri laskemassa mullat sen päälle, kun kuulin takaani askelia. Vaistomaisesti heittäydyin tekoni suojaksi ja käännyin katsomaan tulijaa. Se oli se vanhin, pitkähiuksinen poika.
- Mitä sinä täällä teet? hän kysyi kuiskaten ja hankasi käsiään yhteen lämmitelläkseen.
- En mitään. Mene pois, kivahdin.
- Hei, kyllä sä voit mulle kertoa.
Poika tuli hitaasti lähemmäs. Hän näki multaiset käteni.
- Et kai sä vain syö tuota multaa? Se ei varmaan ole viisasta, ihan tosi. Syksyllä oli tuholaisia, ja siinä voi olla vielä niitä karkoitusaineita.
- En minä multaa syö.
- Vaan? Se kasvikin on taatusti niissä aineissa.
- En minä syö mitään! sähisin. - Hautaan lintua.
Pojan kulmakarvat kohosivat ja hän istahti viereeni. Hänen raajansa olivat pitkät ja laihat. Hän oli kuin ne työpojat, joita isä palkkasi kesäisin pellolle.
- Minä tapoin sen, suustani pääsi.
- Ai. Koska se pelkäsi? Pojan silmät tuikkivat kuun valossa.
- Ei, vaan... Se ei pelännyt.
- Miksi sitten tapoit sen?
- Se oli vahinko. Äiti sai minut vihastumaan ja lintu oli käsissäni ja sitten se vain kuoli.
Poika ei selvästikään tiennyt mitä sanoa. Hän otti multaa käsiinsä ja peitti linnun.
- Noniin, mennään. Täällä on niin kylmä.
- Ethän kerro tuosta kellekkään? Se tyttö ainakin. Ei pitäisi siitä.
- Aa, Alice. En tietenkään kerro.
- Kiitos. Muuten, mikä sinun nimesi on?
- Beam. Casper Beam.

Vaikka vietin elämäni parhaat hetket tuossa talossa, minulla ei ole aikaa kertoa siitä kovinkaan paljon. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että se ei todellakaan ollut laitos. Siellä ei ollut aitoja tai tarkkaa järjestystä. Paikka oli kuin koti kaikille lapsille, eikä kukaan halunnut lähteä sieltä pois. Jotkut vanhimmista lapsista, kuten ystäväni Casper Beam, kävivät silloin tällöin kaupungilla, mutta kukaan ei koskaan jättänyt palaamatta.
 Vanhemmilla ja sukulaisilla oli vierailutunti joka toinen lauantai. Ne lauantait olivat aina arkoja. Lapsilla oli aina sama suhde vanhempiinsa: He rakastivat ja vihasivat vanhempiaan niin paljon, että aamupalalla kukaan ei puhunut mitään ja ruoka ei maittanut. Samaan aikaan toivottiin ettei kukaan tulisikaan, ja pelättiin että joku jättää tulematta. Vierailun jälkeen lapset itkivät ja olivat vaitonaisia. Minä katsoin sitä kaikkea sivusta ja olin joka toinen lauantai iloinen siitä, ettei äitini tullut katsomaan minua. Luulin olevani onnekas.
 Eräänä lauantai-iltana istuin yksin oleskeluhuoneessa pajutuolissa. Ne illat olivat aina yksinäistä aikaa, kun kellään ei ollut aikaa minulle. Siispä yllätyin kun Casper tuli istumaan viereeni. Hänen silmänsä olivat punareunaiset ja hänen hengityksensä haisi oksennukselta.
- Isäni ei tullutkaan, hän sanoi.
- Ai. Olen... pahoillani.
- Sitä minä vain, että... miten nopeasti siihen tottuu?
- Mihin?
- Jos vanhemmat eivät koskaan käy.
- Eihän tämä tarkoita, että hän lopettaisi vierailut kokonaan.
- Mutta entä jos? Miltä se tuntuu?
- No jaa. Suuriimmaksi osaksi olen iloinen, ettei äitini koskaan käy täällä. En halua itkeä äitini takia joka toinen lauantai.
- Etkö sinä rakasta äitiäsi? pojan suusta pääsi.
- Rakastan. Mutta hän ei rakasta minua.
- Rakastaa.
- Et sinä voi tietää, kuiskasin.
- Tiedänpäs. Vanhemmilla on sellainen juttu. Ne rakastavat aina, vaikka vihaisivatkin. Ja sinähän pääsit tänne. Se on rakkautta, eikö vaan?
- Mitä tarkoitat?
- Elämäsi on parempaa täällä kuin siellä. Niinkuin sanoit ensimmäisenä iltana, sait uuden mahdollisuuden. Koska äitisi rakastaa sinua.
 Katsoin pojan turpeisiin silmiin ja hetken uskoin häntä. Sitten näin mielessäni äidin kasvot.
- Ääh! Anna olla! Pääsin tänne koska minulla ei ole oikeaa määriteltyä vikaa, jonka avulla minusta oltaisiin päästy eroon. Ja ehkä sinun isäsi on huomannut, että viihdyt täällä paremmin kuin kotona, joten hänen omatuntonsa on puhdas ja hänen ei tarvitse teeskennellä rakkautta.
Nousin ja lähdin pois. Kaduin sanojani jo ne sanoessani enkä voinut kääntyä katsomaan häntä, joten juoksin pitkin sairaanvihreää käytävää ja suunnilleen hautaamani linnun kohdalla pysähdyin. En tiennyt minne mennä. Makuuhuoneessa oltiin surullisia, oleskeluhuoneessa oltiin surullisia ja sairaanvihreässä käytävässä voitiin pahoin, jos sinne jäätiin liian pitkäksi aikaa. Hetken emmittyäni päätin tehdä jotain hyödyllistä. Menin ainoalle ovelle, joka teki laitokseen laitoksen tuntua: Katarina-neidin ovelle. Koputin kolme kertaa ja avasin oven.

- Niin, Emmanuelle, olen miettinyt, mitä me olemme tähän mennessä puhuneet ja aion kertoa diagnoosini sinulle nyt. Tämä saattaa olla pienoinen järkytys, mutta auttaa sinua ja äitiäsi ymmärtämään, miksi olet täällä.
- Älä puhu paskaa, Katarina-neiti. Täällä ololleni ei ole mitään diagnisoitavaa syytä. Olen täällä, koska äitini ei kestä minua ja ei usko teoriaani.
- Tiedät varmasti itsekin, ettei tuo ole totta. Siksi pyydänkin, että kuuntelisit keskeytyksittä miten olen tulkinnut elämäntilannettasi ja mieltäsi keskustelukertojemme perusteella. Voi myöskin olla, että et alkuun usko mitä sanottavaa minulla on, mutta pyydän sinua miettimään asioita iltaisin ennen nukahtamista.
- Miten vaan, Katarina-neiti. Mutta et voi aivopestä minua.
- Olet ollut täällä pian seitsemän vuotta, Emmanuelle, ja tiedät, että sille on syynsä. Ja, vaikka se epäammattimaiselta kuulostaakin, mielestäni vika on sinussa. Ja siksi, ole hyvä ja kuuntele hiljaa mitä minulla on sanottavaa. Tee johtopäätöksesi vasta sitten. Otapa mukava asento sohvalla ja kuuntele.
 Teoriasi pelosta ja rohkeudesta kuullostaa vain tekosyyltä teoillesi. Olet pienestä asti joutunut selittämään tuhoisat tekosi ja olet muovannut mielessäsi selkeän teorian, jonka turvin voit jatkaa hyvällä omallatunnolla. Sinä rakastat äitiäsi, sukulaisiasi ja eläimiä. Silti sinä vahingoitat niitä. Se on sähköimpulssien toimintavajaus, joka aktivoituu, kun tunteet pääsevät valloilleen. Se selittää, miksi tajuat vasta hetken päästä, että se kissanpentu, jota äsken hellit käsissäsi ja jonka pehmoisesta turkista pidit, makaa nyt jaloissasi kuolleena. Mutta älä huoli, tämä on varsin yleistä lievempänä muotona ja se tulee lievenemään sinunkin kohdallasi, kunhan päästät irti teoriastasi. Teoriasi on antanut sinulle syyn jatkaa tätä, ja nyt me teemme tästä lopun. Luulen, että jo puolessa vuodessa sinä voit päästä takaisin kotiin.
- Minä en halua kotiin.
- Niin, varmasti se on pelottava ajatus nyt. Mutta haluat kai päästä taas kiinni normaaliin elämään, perheesi pariin.
- En. Viihdyn hyvin täällä.
- Eikö sinua koskaan harmita, ettet nää äitiäsi ja sisartasi, elä heidän kanss...
Silmäni rävähtivät selkosen selälleen.
- Sisartani?
Katarina-neidiltä meni hetki tajutakseen mitä oli tehnyt ja kun hän sen tajusi, hän veti kädet suulleen ja rypisti otsaansa. Minä ampaisin ylös sohvasta ja lähdin ennenkuin hän kerkesi sanoa mitään.
 Juoksin läpi sairaanvihreän käytävän, läpi oleskeluhuoneen, läpi ruokasalin ja sulkeuduin vessaan. Oksensin ensimmäisessä kopissa monta minuuttia. Sydämeni löi kuin shamaanin rumpu ja vereni kiehui yli äyräitten. Käteni olivat hiestä nihkeät ja minun teki mieli hajottaa jotain. Sitten kuulin viereisestä kopista ääntä. Nousin salamana ylös.
Rynkytin toisen kopin ovea.
- Avaa! Avaa tai minä tulen siitä läpi! huusin ja tunsin kuinka halvan puun pinta rikkoutui ja saivat rystyseni verille. Ovi avautui hitaasti. Casper kyyhötti pöntön yllä kalpeana ja oksennuksen peitossa. Vihani kaikkosi saman tien.
- Voi pyhä jeesus, mitä sinä teet? Miksi? kysyin ja vedin hänet ylös. En haistanut oksennusta, koska haisin siltä itsekin.
- Voi Casper Beam! Mikä kusipää sinä oletkaan, Casper Beam! En minä tarkoittanut mitään mitä sanoin sinulle äsken. Älä siksi oksenna. Anna anteeksi!
- Miksi sitten sanoit niin? hän kysyi karhealla äänellä ja pyyhki suunsa hiuksiinsa.
Mietin hetken.
- Koska sinä pelkäsit, sanoin ja mieleeni palasi äskeinen juttutuokio Katarina-neidin huoneessa. - Ja koska minä rakastan sinua.
- Sinä mitä? Casper naurahti.
- Minä helvetti soikoon rakastan sinua! Rakastan, koska olet paras ystäväni etkä kertonut linnusta kellekkään.
 Kumarruin suutelemaan häntä. Istahdin hänen hentojen jalkojensa päälle, otin hänen kalpeat kasvonsa käsiini ja suutelin häntä. Me oksennuksenmakuiset kusipäät.

 Se oli ihan hullua. Mutta mehän olimme. Punainen lava-auto pysähtyi tielle ja menin hänen luoksensa.
- Luojan kiitos! Oletteko menossa kaupunkiin? kysyin hengästyneenä.
- Olen. Mutta se on vaikeaa, kun huligaanit hyppivät tiellä ja estävät aikeeni, punakka mies ratissa sanoi ja kohensi stetsoninsa asentoa. 
- Anteeksi. Mutta meidän on pakko päästä sairaalaan. Veljeni on sairas ja voi kuolla, ellemme saa häntä mitä pikimmiten sairaalaan. Katsokaa häntä!
 Ja se tosiaan oli aika vakuuttavaa. Oksennuksesta kirjava paita ja kalpeat kasvot. Ja niin me pääsimme lavalle.
 Tie oli monttuinen ja kesätuuli tuiversi hiuksiamme joka suuntaan niin, ettemme nähneet kunnolla toisiamme.
- Miksi me oikein lähdimme? Casper huusi.
- Koska minulla on kana kynittävänä äitini kanssa, huusin takaisin.
- Mitä tarkoitat?
- Olit väärässä, kun sanoit, että äitini rakasti minua laittaessaan minut laitokseen.
- Mistä tiedät?
- Koska Katarina-neiti kertoi, että minulla on sisar.
- Ja?
- Mitä ja? Sehän on selvä. Äiti on aina halunnut päästä minusta eroon ja kun hän viimein tuli raskaaksi, hän päätti potkaista minut pihalle ettei mielenvikaisuuteni tartu siihen pieneen herranterttuun.
- Mitä sitten aiot tehdä?
Kuulin Casperin äänessä pelon särähdyksen ja potkaisin häntä.
- AUU! Mitä sinä nyt?
- Sinä luulet, että vahingoitan sitä.
- No, mitä sitten aiot?
- En tiedä. Haluan ainakin nähdä sen.

Saavuimme perille aikaisin aamulla. Ruoho oli märkää yökasteesta ja aurinko oli vasta nousemassa kummun takaa. Piha näytti samalta kuin ennenkin. Katsoimme sitä navetan nurkalta.
- Mitä me nyt sitten teemme? Mennäänkö sisään?
- Ai että tupsahdetaan aamiaiselle noin vain ja tämännäköisinä?
- Niin joo. No, mitä sitten?
- Mennään ainakin ensin peseytymään. Sitten tahdon nähdä huoneeni. Tule.
Vein Casperin mäkeä alas metsän reunaan. Kävelimme hetken oksien varjossa, kunnes tulimme tutulle uimarannalle. Narulle oli unohtunut puhtaat pyykit. Nappasin narulta kaksi pyyhettä, jotka olivat vielä vähän kosteita.
- Saavat luvan kelvata, sanoin ja nakkasin toisen Casperille. Heitin maantienpölyiset vaatteeni hiekalle ja menin veteen. Se oli kylmää, mutta kahlasin rohkeasti kunnes vettä oli napaan saakka. Sitten käännyin rantaan päin. Casper seisoi alasti vesirajassa.
- Hoi! Tule veteen! huusin ja säikähdin vähän kaikua. Rannasta ei ollut pitkä matka talolle.
- Vesi on liian kylmää!
- Älä ole pelkuri, tule nyt vaan! Sinä haiset pahalle!
- Ei sen niin väliä. En minä haista mitään.
- Tiedätkö, kunhan pääsen rantaan, minä uitan sinut. Tiedät, mitä minä ajattelen pelkureista.
Lähdin uimaan kohti rantaa. Casper näytti uskovan minua, koska hän pakottautui kahlaamaan, kunnes vettä oli polviin asti. Tulin hänen luokseen ja otin häntä kädestä kiinni.
- No niin. Hyvä poika. Jatka vielä muutama askel.
- En voi.
- Voit sinä. Kylmään tottuu, vakuutin ja riuhdoin häntä muutaman metrin eteenpäin, kunnes vesi peitti hänen nivusensa. - Ja nyt, kyykisty veden alle.
- En, poika empi.
- Hemmetti, Casper Beam! Kumpi meistä onkaan mies? parahdin ja hyppäsin hänen selkäänsä, niin että hän painui kokonaan veden alle. Kuulin veden alla hänen kiljumistaan. Nostin oman pääni veden pinnan yläpuolelle, etten kuulisi sitä. Sen sijaan mietin, että siinä me molemmat olimme alasti, toisiamme vasten. Se oli kihelmöivä ajatus ja mietin, tunsiko Casper samoin. Vein kättäni pitkin hänen selkäänsä, tunsin hänen kylkiluunsa selvästi. Rullasin käteni niiden yli takaisin niskaan ja leikittelin hänen pitkillä takkuisilla hiuksillaan. Olin juuri työntämässä kasvoni takaisin veden alle suudellakseni hänen niskaansa, kun tajusin jotain. Casper ei liikkunut.
 Salamana nousin pois hänen päältään ja pian hän nousi pintaan hirveästi pärskien. Koko hänen hento ruumiinsa tärisi kuin horkassa.
- Saatana sinua! Mikset päästänyt mua pois?
- En kuullut.
- Saatanan hullu! Olisin voinut kuolla, hän huusi kovemmin kuin koskaan enää. Hän kääntyi ja kahlasi takaisin rantaan. Minä uin hänen perässään.
- Hei, mitään ei kuitenkaan sattunut, yritin kävellessäni pyyhkeiden luokse. - Unohdetaan koko juttu, eikö niin?
- No ei todellakaan unohdeta! En tajua miten saatoin olla niin typerä, että lähdin mukaasi. Minähän rakastan laitosta. Lähdin seinähullun matkaan. Olin ihan typerä.
- No anteeksi! Minä en todellakaan uskonut, että olet niin heikko ettet kestä tuota. Olisit pyristellyt vastaan, senkin pelkuri!
- Älä jaksa tuota paskaa enää! Se sinun teoriasi on pelkkä tekosyy. Minusta tuntuu, että sinä olet se pelkuri! Pelkäät omaa mieltäsi niin paljon, että keksit typeriä teorioitasi. Siinä sinulle teoria.
- Hiljaa! kiljuin.
- Se on totuus, Em. Et sinä ole mikään hengenpelastaja. Sinä olet murhaaja.
- Hiljaa!
- Ja nyt tulit tappamaan myös siskosi, voi helvetti soikoon! Herää jo!
- Ole nyt saatana hiljaa! paruin ja menin pyykkinarujen väliin. Valitsin äitini valkean leningin ja riuhdoin sen päälleni. Sitten lähdin sanaakaan sanomatta, ilman viimeistä katsetta. Olin niin vihainen, että olisin voinut puristaa Casperin kylkiluut kasaan kuin kuivat risut.

Kävellessäni aitan ohi näin hänet. Pienen valkeaan mekkoon pukeutuneen tytön mäessä navetan takana. Lähdin häntä kohti. Kun hän huomasi minut, hän yritti piiloutua heinikkoon.
- Minä näin sinut! huusin kämmenet torvena suullani.
- Anteeksi, äiti! Älä rankaise minua. Lupaan, etten enää koskaan tee sitä. Minä lu... Hei, kukas sinä olet? hän kysyi ihmeissään ja nousi heinikosta. Olin vain viiden metrin päässä hänestä. Katsoin itseäni ja tajusin, miten paljon näytinkään äidiltäni. Vielä hänen leningissään.
- Vieras. Ja kuka sinä olet?
- Sydney. Miksi sinulla on äitini leninki.
- Se... se on minun.
- Se on äidin. En minä ihan tyhmä ole.
Sydney tuli lähemmäs. Kun hän näki kasvoni läheltä, hän haukkoi henkeään ja ratkesi sitten nauruun.
- Sinä tulit! Sinä tulit! hän parahti ja heittäytyi halaamaan kaskivartaloani.
- Anteeksi mitä? kysyin ja kyykistyin hänen tasalleen.
- Olen rukoillut palaamistasi siitä asti, kun luin päiväkirjaasi ensimmäisen kerran.
Hetken olin ihan ihmeissäni. Mutta sitten mieleni terästäytyi ja käteni puristautuivat nyrkkiin.
- Olet lukenut minun päiväkirjaani! Herranjumala, en minä sinun vuoksesi sitä tänne jättänyt! huudahdin ja sitten muistin... Se tuntui silloin tärkeältä. Ehkäpä...
- Et tietenkään jättänyt, hölmö. Mutta onneksi jätit kumminkin. Se on selittänyt paljon.
- Selittänyt mitä?
- Miksi me olemme tällaisia, tyttö sanoi suuri hymy huulillaan. - Sinä ja minä.
- Oletko sinä... siis mitä? Oletko sinä niinkuin minä?
- Joo. Ja luulen, että äitikin on, vaikkei sitä myönnäkään.
Mietin hänen sanojaan. Tottahan se oli... tavallaan. Mieleeni palasi ne lukuisat kerrat, jolloin äiti huusi minulle, otti tukasta tai vei leluni. Kuulin yhä päässäni hänen huutavan: " Senkin pelkuri! "
- Minä luulin, ettei äiti kertoisi minusta sinulle. Tai siis, senhän takia minut vietiin pois. Luulen niin.
- Miten niin vietiin pois? Väri tytön kasvoista oli karissut kuin kuiva hiekka. - Sinähän olet kuollut.
MITÄ?
- MITÄ?
- Etkö muka ole? tyttö kysyi ja nyt hänen kasvonsa alkoivat punoittaa. - Mitä tämä on?
- Kerropa sinä. Olenko minä muka kuollut?
- Niin äiti sanoi. Ja siksi en saa mennä kaivolle yksin. Olen kyllä käynyt monesti, mutta en saisi.
 Sanat kaikuivat päässäni ja toistivat itseään yhä uudestaan ja uudestaan.
- Kun löysin päiväkirjasi, menin kysymään, kuka on tuo Emmanuelle, ja äiti ei voinut enää kierrellä, vaan hän kertoi kuka hän on ja miksei hänestä koskaan puhuta. Tai siis, sinusta, kai.
- Sanoiko hän, että minä hukuin kaivoon?
- Niin se sanoi. Mitä sinulle sitten tapahtui?
- Ei sen väliä.
- Minä kyllä vihaan äitiä! Miten hän voi valehdella näin ison asian?
- Koska hän rakastaa sinua, suustani pääsi ja huomasin uskovani sen jopa itse.
- No just! Sydney naurahti. Sitten hän huomasi totiset kasvoni ja vakavoitui itsekin. - Et ole tosissasi, hän sanoi kysyvästi.
- Taidan olla. Ja sitten vielä... tämä saattaa tulla pienenä järkytyksenä, mutta... se teoria ei ihan pidä paikkaansa.
Sydney nielaisi.
- Mitä tarkoitat?
- Sitä vain, että meillä on varsin yleinen sähköimpulssin jotain häiriö, koska me rakastamme niin paljon ja... keksimme teorian, koska me olemme pelkureita. Tai siis minä olen, sinä vain opit sen totuutena.
 Ajattelin Sydneyn olevan helpottunut, mutta järkytyin kun sainkin syljet naamalleni.
- Valehtelija! hän huusi ja tarttui ranteisiini. Hänen pienet sormensa tarrautuivat ihooni kuin pienet sitkeät ravut.
- Päästä irti! Päästä irti! huusin.
- En! Sinä olet väärässä! Väärässä! Tämä on jotain äidin metkuja. Et saa minua aivopestyä, tajuatko? Sano se. Sano, ettei se ollut totta mitä äsken sanoit.
- En.
- Sano! Hän sanoi ja kumartui lähemmäksi ja otti hampaillaan otteen kaulastani ja puri. Kovaa. Tunsin ensin hirvittävän kivun ja sitten veren. Sitä tuli paljon. Tunsin sen valuvan pitkin kaulaani rinnalle, liimaavan leningin ihooni.
- Päästä minut irti! huusin. - Minä valehtelin! Minä valehtelin!
Sydney päästi irti otteestani. Minä lyyhistyin nurmikkoon pidellen kaulaani. Näky ei näyttänyt järkyttävän häntä pätkääkään.
- Minähän sanoin, hän sanoi ja kääntyi lähteäkseen. - Tai olit sinä yhdessä jutussa oikeassa, hän sanoi ja palasi näköetäisyydelleni ylleni. - Sinä olet pelkuri.
Minä olin. Ja minä olin myös vihainen. Vetäisin yhtäkkiä hänen jalastaan ja hän kaatui. Hyppäsin hänen päälleen ja puristin käteni hänen kaulalleen. Veripisaroita tippui hänen naamalleen kaulassa olevasta haavasta.
- Minä tapan sinut! kiljuin ja katsoin, kuinka pienet kasvot muuttuivat punaisemmiksi ja punaisemmiksi.
- Etkä tapa. Minä en pelkää.
- Olen minä ennenkin tappanut sellaisen, kuka ei pelännyt. Koska koko teoria on yhtä paskapuhetta! Koska minä en ole mikään hengenpelastaja! Koska minä olen murhaaja!
 Mieleeni palasivat Casperin kasvot. Rannalla. Oksentamassa vessassa. Ensimmäisenä iltana. Sanomassa, että äiti rakastaa minua. Äiti. Minunnäköiseni. Valkoisessa leningissä. Ja sitten päästin hänet. Irroitin käteni hänen kaulaltaan ja heittäydyin henkeä haukkoen hänen viereensä maahan makaamaan.
 Me hengitimme tasatahtiin. Muuten olimme hiljaa. Hetken päästä tunsin, kuinka hänen pieni kätensä hapuili kättäni ja puristi sitä.
 Pian kuulimme maan töminää ja kiljuntaa.
- Ei jakseta nousta, eihän? Sydney kysyi ja hymyili.
- Ei. Annetaan sen tulla tänne.
Ja se tuli. Tai ne. Äiti ja Casper. Äiti ravisteli meitä ja kiljui kiljumistaan. Avasin silmäni.
- Huomenta, äiti. Joko olet nähnyt poikaystäväni Jasper Beamin?