Ruumis lipuu hiljakseen vettä pitkin. Veden kädet antavat sille rauhallisen vauhdin, ohjaavat sen kulkemaan keskellä jokea, kiertämään pinnan alla uhkaavat kivet. Puut joen ympärillä kuuntelevat hänen viimeisiä sanojaan, luvaten niiden toteutuvan. Puut yrittävät hyvittää virheensä, ne kuoleman porteille jääneet pelkurit, pimeät pelaajat, varjoissa surkuttelevat epäonnistujat. He tekevät hyvien miesten kuolemasta kunniakkaita, jotta kuolema antaisi heille anteeksi ja päästäisi pois maanpäällisestä helvetistä. Mutta kuolema rankaisee. Häntä ei petetä, hän ei hevin unohda. Hän ei ryhdy omakätisesti armahtamaan ketään, joka hänet on pettänyt.
 Siinä ne puut nyt törröttävät. Kuin näpistelystä kerran kiinnijääneet pikkupojat karkkikaupan ikkunassa katsomassa, kuinka rikas lettipäinen tyttö nuolee tikkukaramellia toisessa kädessään pussillinen toffeeta kotiinviemiseksi. Ovat valmiita mihin vain saadakseen anteeksi virheensä, päästäkseen taas maistamaan palaa suklaasta, ehkä hieman mansikkaa, edes pikkuruisen palan. Mutta lihava, punakka mies tiskin takana hätistelee pojat ikkunan edestä, jotta rahalliset, kunnon ihmiset näkisivät ikkunasta avautuvat värien ja makujen maailman, tulisivat ja ostaisivat. Ja pojat odottavat yhä, nuhjuisissa liian suurissa vaatteissaan, potkivat mukulakadun uriin jääneitä pikkukiviä kädet taskuissaan, korvat punottaen ja surullinen mutru huulillaan.
 Jotkut puista ovat olleet sijoillaan monta sataa vuotta, jo siitä asti, kun kuolema päätti istuttaa yhden monista kuoleman kaaristaan juuri sen joen ääreen. Aika saattaa tuntua hyvin pitkältä, kun näkee kevyiden pilvien liihottelevan taivaalla, härnäävän höyhenen kevyillä liikkeillään paikoilleen  juurrutettuja miehiä. Kun kuulee lintujen visertävän sulovirttään vapaudesta, kun tuntee oravien kutittavan, nopean askelluksen oksillaan, olo on hyvin tukala ja ahdistunut. Siinä tilanteessa jokainen on sanoinkuvaamattoman onnellinen ja autuas, kun joen ihmeellisyydestä täysin tietämätön ihminen tulee ja kaataa puumiehen. He ovat niin onnellisia, että alkavat vuodattaa patoutuneita kyyneliänsä terän upottua ensimmäisen kerran vuosien kovettamaan kuoreen. He Itkevät hillittömästi, sydäntä riipaisevasti parkuen. Ja silloin Kuolema katsoo kaikki synnit anteeksi, lupaukset täytetyiksi ja ottaa miehen huomaansa. Elävä ihminen voi havaita tämän vain korvia särkevänä hiljaisuutena, joka saa ajankin pysähtymään. Mutta tämäkin on hyvin harvinaista. Usein puita kaatavat ihmiset ovat mielikuvituksettomia, tuppisuisia miehiä, jotka miettivät vain kuinka saada raha riittämään lapsen opintoihin, mistä pitäisi tinkiä kun kaikki on jo loppu. Heidän mielensä on liian täynnä murhetta, jotta he voisivat kuulla onnea. He eivät edes muista, miltä se tuntuu. Mikä on vähän nurinkurista, sillä juuri sellaisien, suuressa ahdingossa elävien miesten pitäisi saada kokea tämä elämys, sillä se jos mikä saa suurenkin solmun aukeamaan, löytämään tien jota ennen ei ollut.
 Sellaiset ihmiset, jotka Kuoleman hiljaisuuden pystyvät kuulemaan, eivät useinkaan ole arvossa pidettyjä. Heillä on mielikuvitusta, he ovat yleensä lapsia tai taiteilijoita. Ja siksi se onkin niin kovin epätodennäköistä. Kuka lapsi tai taiteilija nyt vaeltelisi metsässä puita hakkaillen?

 Sitten tuli se päivä.

Verty oli pieni poika, joka oli perheen kolmesta pojasta nuorin ja heikoin. Kaksi muuta olivat isän ylpeydessä kasvaneita isokokoisia nuoria miehiä, jotka olivat jo monta vuotta käyneet isän kanssa puita kaatamassa. He lähtivät aikaisin aamulla, jo ennenkuin aurinko oli ehtinyt nousta, ja tulivat alkuillasta nälkäisinä ja väsyneinä, mutta tyytyväisinä aikaansaamastaan työstä.
 Äiti kulutti päivänsä pienessä baarissaan tarjoillen ja vaihtaen kuulumisia kyläläisten kanssa, otti vastaan polttopuu-tilauksia, joita isä ja pojat viikonloppuisin toimittivat ja piti huolta kodin siisteydestä ja siitä, että työläisillä oli lämmin ateria pöydässä, kun he palasivat kotiin. Siinä sivussa pikkuruiselle Vertylle oli annettu vapaat kädet tehdä mitä mieli teki ja sen hän tosiaan teki.
 Hänen mielikuvitustaan ei ollut tylsytetty työnteolla ja hän keksi aina mitä värikkäimpiä leikkejä ja tarinoita. Hänellä oli kyky nähdä metsässä kaikki sateenkaaren värit ja kuulla ihmeellisiä ja satumaisia ääniä hahmoilta, jotka hän oli itse keksinyt. Hän istui myös usein baarissa keskustelemassa vanhojen miesten kanssa, kertomalla heille satumaisia tarinoitaan ja kyselemällä paljon kaikenlaista, joista saattoi olla hyötyä hänen seuraavissa tarinoissaan ja leikeissään. Miehet pitivät Vertyn eläväisistä jutuista ja innostuivat itsekkin liioittelemaan tarinoitaan.
 Mutta hänen isänsä mielestä mielikuvitus ja sadut olivat joutavia ja kun hän eräänä päivänä havahtui huomaamaan myös nuorimman poikansa, hän päätti laittaa joutavuuksille pisteen. Hän herätti Vertyn varhain aamulla ja pojan syötyä aamupalansa he lähtivät kaksistaan kulkemaan kärryjen kanssa tietä pitkin, joka vei lähemmäs kukkuloita. Niiden toisella puolella erään vanhan miehen kertoman mukaan oli suuri kaupunki täynnä piiraspuoteja ja kirjakauppoja. Verty uskaltautui toivomaan, että he olivat matkalla sinne ja kulki valittamatta nopeaa tahtia ja väsyneitä jalkojaan. Veljet eivät olleet päässeet mukaan- hän tunsi ylpeyttä ja mielihyvää saadessaan kerrankin olla isänsä suosiossa. Hän unelmoi höyryävän tuoreesta mansikkapiiraasta ja uudesta satukirjasta, jossa oli suuria värikuvia, kovat kannet ja kohopainettu nimi.
 He kulkivat, kunnes aurinko oli noussut Vertyn silmissä kirkkaan siniselle taivaalle hattaramaisten pikkupilvien kaveriksi. Metsässä tien reunassa hän oli luullut näkevänsä paljon mielenkiintoisenvärisiä kasveja ja pikkueläimiä, mutta pysytteli kiltisti isänsä pitkien askelten tahdissa ja malttoi mielensä.
 Viimein he tulivat puiselle sillalle, jonka alla Verty näki sinisenä kimaltelevan joen, joka virtasi leippoisaa vauhtia vieden mukanaan ruskansävyisiä lehtiä ja risuja.
- Tässä kohtaa me jätämme tien, poika. Tänne päin, isä sanoi ja lähti kulkemaan joen reunaa oikealle kärriä perässään vetäen. Verty jäi tielle toljottamaan suu auki järkytyksestä. Hänen silmänsä kostuivat pettymyksestä ja turhautumisesta. Isä kääntyi katsomaan. - Mitä sinä siinä toljotat? Ala tulla sieltä!
- Mutta...
- Mutta mitä?
- Minä luulin, että me olemme menossa kaupunkiin.
Isä remahti nauruun niin että kasvot vääristyivät ja punehtuivat.
- Vai että kaupunkiin? Ei, poika. Sinä saat opetella hakkaamaan puita, hän sanoi nielaistuaan naurunsa. - Äläpäs näytä noin surkealta. Sinun on korkea aika kasvaa aikuiseksi ja kitkeä se mielikuvitus päästäsi. Normaalisti me työskentelemme kauempana kukkuloiden juurella, mutta tänään meille saa riittää nämä ohuemmat puut täällä joen reunoilla
Verty seurasi isäänsä mieli maassa. Hän tunsi itsensä petetyksi eikä kiinnittänyt huomiota ympäröivään vihreyteen, hän näki vain oman surkeutensa. Katse ruskeissa kengissään hän laahusti pitkän matkan isänsä takana eikä kohottanut katsettaan ennenkuin törmäsi kärryihin ja huomasi isänsä pysähtyneen.
- Noniin, Verty. Minulla on sinulle kirves tämän pressun alla. Noin, otapa tämä, isä sanoi ja nosti vihreän kankaan reunaa ja ojensi suuren kolhiintuneen kirveen pojalleen. - Valitset puun ja kaadat sen. Mahdollisimman alhaalta, olethan nähnyt millaisia kantoja metsiin jää puumiesten jäljiltä? Ja katso, ettei puu kaadu jokeen. Anna mennä, minä katson tässä.
Isä asettui mukavasti kärryn reunalle ja risti rinnalleen.
 Verty nielaisi ja katseli puita vastahakoisesti. Hän mietti vain miten epäreilulta se tuntui ja, että sieltä ei päästä pois ennenkuin puu on kaadettu. Hän valitsi ohuen puun aivan joen rannasta, meni sen luokse ja katsoi isänsä ilmettä, josta ei voinut tulkita mitään. Ruskealla iholla oli huoleton ilme, raivostuttavan huoleton ja sen näkemisestä Verty sai uudenlaista uhmaa. Hän veti syvään henkeä ja iski kirveen kaikella voimallaan puun kuoreen.
 Ja sillä hetkellä hän pystyi sen aistimaan. Jokin uusi tunne. Autuas, ehkä? Helpottunut, onnellinen, seesteinen? Hän iski uudestaan. Hän tunsi ajan hidastuvan, aisti kauniin hiljaisuuden. Kuin kaikki olisi selkiytynyt, valaistunut.
 Hän kääntyi katsomaan isäänsä silmät suurina.
- Mikä hätänä, Verty? Eikö olekkin hauskaa?
Johtuiko tämä kaikki vain puun hakkaamisesta? Verty ei voinut uskoa sitä. Hän kääntyi taas, iski terän halkioon uudestaan, ja uudestaan. Hän tunsi kuin hänen omat liikkeensäkin olisivat hidastuneet. Ja sitten puu oli poikki.

 Palattuaan kotiin Verty oli ollut niin mykistynyt tuntemuksistaan, että söi päivällisen edes tajuamatta mitä se oli ja meni sitten nukkumaan. Hän näki unta tuosta joesta, hiljaisuudesta joka kuullosti hennolta musiikilta ja tunteesta, jolle hän ei tiennyt oikeaa sanaa.
 Seuraavan aamuna hän heräsi isänsä ja veljiensä mukaan oma-aloitteisesti ja odotti innolla saada kokea tunne uudestaan. Hän oli melkein unohtanut etteivät he nyt olleet menossa samaan paikkaan kuin eilen ja pettyi hiukan, mutta ei antanut sen haitata itseään sillä hän tiesi, että puut olivat isompia siellä minne he nyt menivät.
 Ja kun he saapuivat, Vertyn suu nousi hämmästyneeseen ja kunnioittavaan hymyyn hänen katsellessa paksuja mutta matalia puita, joiden pahkaiset, vanhat kuoret näyttivät monia satoja vuosia vanhalta. Puut kasvoivat sieniä ja naavaa ja niissä oli eläinten tekemiä koloja.
- Annetaan Vertyn lyödä ensimmäinen isku, isä sanoi pojille kun kaikki oli laitettu valmiiksi työtä varten. Tässä, poika, kirveesi.
 Verty meni puun luokse, asettui tukevasti haara-asentoon, veti syvään henkeä ja löi. Tunne, jota hän oli odottanut, oli poissa. Hän koki tehneensä jotain väärin ja tunsi punan nousevan kasvoilleen, kun iski uudestaan ja uudestaan. Eikä tunne palannut. Eikä hän halunnut jatkaa.
 Hän laski kirveensä ja viittoi toisen veljistään jatkamaan. Isä näytti pettyneeltä Vertyyn ja käski tämän levätä, sillä aikaa kun miehet tekivät työtä. Eihän lapsista ole tosimiehen työhön.
 Alistuneena, häpeissään ja pettyneenä Verty päätti lähteä jalkaisin kotiin. Hän nosti kirveen olalleen ja liukeni paikalta isän ja veljien huomaamatta. Kuumat kyynelet kihosivat silmiin vain muutaman metrin päässä ja hänen täytyi juosta ahdistustaan pakoon. Kädet puristivat kirveen kahvaa rystyset valkeina.
 Miksei se toiminut? Edellisenä päviänä se oli varmasti... Mikä oli vialla?
Verty tuli sillalle ja pysähtyi nojaamaan kaiteeseen. Vesi hänen allaan virtasi tänään kovemmin ja tumma taivas sai vedenkin näyttämään mustalta, melkein yhtä mustalta kuin Vertyn mieli. Hän katseli puita joen reunalla. Ne olivat matalia ja pahkaisia, kuten puut työmaalla, mutta paljon ohuempia ja kitukasvuisempia. Hän tarkasteli hetken kirvestä, jota yhä puristi tiukasti, keräsi uhmaa ja voimaa ja lampsi sitten sillan päähän ja oikealle. Hän ei mennyt kauas, seurasi vain pari kymmentä metriä kärryjen jättämiä uria. Hän pysähtyi yhden puun viereen.
 Ja kun terä iskeytyi syvälle kuoreen, hän pystyi tuntemaan sen taas. Onnen ja vapauden tunne, tyytyväisyys ja helpotus. Tunteesta nauttiessaan hän vapautti pienen poikalapsen, joka itki sydäntä särkevästi sadan vuoden kyyneleet, parkui kiitosta tuntiessaan kahleiden irtoavan ja päästessään vapaaksi. Vaikka matka jatkuikin loputtomaan pimeyteen, hän oli onnellinen ja kiitollinen.
 Ja jossain syvällä sisimmässään Verty pystyi sen tuntemaan. Hän ei voinut uskoa, että tunne oli sama jota isä tunsi kaataessaan puita. Sillä isä ei omistanut mielikuvitusta, hän oli julma ja kova. Ei kukaan niin kylmä ansaitse sellaista tunnetta. Ei kukaan voisi olla niin kylmä jos saisi kokea tämän tunteen edes kerran. Isä tunsi vain palkkapäivän lähestyvän, ja jonkin verran selkäkipuja. Mutta tämä tunne, jota Verty koki, oli nimenomaan mielikuvitusta, todellista, mutta vain hänelle. Isä kaatoi puita vain oman etunsa tähden, Verty, koska se tuntui hyvältä ja oikealta.