Aurora nojasi kahvimuki kädessään parvekkeensa kaiteeseen ja katseli kesäistä aamua. Lämpö hehkui posliinista hänen sormiinsa ja kahvi tuoksui hänen nenäänsä. Aamuäkäiset ihmiset kulkivat hänen alitseen kiinnittämättä mitään huomiota kauniiseen kesäaamuun. Aurora näki mustia pilviä heidän päidensä päällä eikä voinut käsittää sitä. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Auringon paistetta on toivottu viimeiset kaksi viikkoa ja kun sade viimein loppuu, sekään ei kelpaa.
 Negatiiviset ihmiset ärsyttävät Auroraa enemmän kuin mikään. Ja mikä ärsyttävintä, se saa hänet itsensäkin negatiiviseksi. Hän ojensi kätensä suoraksi eteensä ja huvitteli ajatuksella kumota kuumat kahvit jonkin ihmisen niskaan. Hän kallisti mukia hieman oikealle, hieman vasemmalle. Se ei hyödyttäisi mitään. Uhri ärsyyntyisi vieläkin enemmän ja siinä tuhlaantuisi kaksi desiä kahvia. Kolumbialaiset ovat hiki hatussa viljelleet niitä paria kahvinmarjaa, pavut on paahdettu, jauhettu ja lennätetty tuhansien kilometrien matkan ja lopulta kahvi päätyy jonkin kuumakallen niskaan. Se ei olisi oikein. Ainakaan pavuille. Eikä kolumbialaisille kahvinviljelijöille.
 Samassa herätyskello alkoi soida. 06:40. Seuraavat kaksi sekuntia Auroralta meni havainnollistaa mikä soi ja missä, toiset kaksi huomata ettei muki enää ollut hänen käsissään ja vielä kaksi siihen, että hän vetäisi kätensä ja päänsä pois näkyvistä. Hän vajosi viileälle betonilattialle sydän pamppaillen, kädet vapisten. Hän tarttui pirisevään herätyskelloon ja mietti, mitä hänen piti tehdä.
- Sammuta se! Hän sähähti ääneen ja paineli nappeja paniikin vallassa. Juuri kun Aurora oli harkinnut viskaavansa kellonkin kaiteen yli, se viimein vaimeni. Niin juuri, siitä samasta napista josta se eilenkin sammui, ja joka päivä neljän vuoden ajan. Hän painoi kojeen rinnalleen ja sulki silmänsä. Häntä huimasi. Oliko muki osunut jotakuta? Se painoi varmaan puoli kiloa. Kahvin kanssa. Se voisi vaikka tappaa.
 Hän nousi katsoakseen tuomionsa, mutta perääntyi viime hetkillä. Jos taivaalta olisi tippunut kupillinen kahvia päälleni, minä kyllä katsoisin kuka sen oikein heitti, hän ajatteli. Ja mikä olisikaan epäilyttävämpää kuin syylliset kasvot, jotka pällistelisivät parvekkeen reunalta. Paitsi jos makaisin kuolleena asfaltissa, en pahemmin katselisi. Mutta jos se ei osunutkaan, meni vain vierestä...
 Aurora kuikkasi. Pakkohan hänen oli.


Sera heräsi aamuun kireänä ja kiireisenä. Naapurin koira oli haukkunut koko pitkän yön ja makuuhuoneessa oli inissyt itikka. Itikka! Kaupungin keskustassa. Ja torilta löydän varmaan pingviinin, hän ajatteli vetäessään farkkuja jalkoihinsa. Valitessaan puseroa hän teki mielessään listaa asioista, jotka pitää vielä hoitaa sinä päivänä: 1. Hae kanvastakki pesulasta. 2. Osta matkapakkaus shampoota ja hoitoainetta. 3. Soita äidille ja muistuta Saaran juhlista. 4. Vie paperit pomolle. 5. Pyydä naapuria hiljentämään se saamarin rakki!
 Hän veti nahkatakin yllensä ja lähti ovesta vauhdikkaasti. Jos hän kerkeäisi toimittaa paperit pomolle ennen työvuoron alkamista, hänen ei tarvitsisi tehdä sitä työvuoron jälkeen. Ainiin, paperit! Hän kääntyi, meni takaisin sisään, haki keittiön pöydältä nipun paperia ja laittoi varovaisesti laukkuunsa. Ja sitten taas ulos. Suljettuaan oven hän huomasi viereisellä pihalla naapurin ja sen ruskean ällötyksen. Piki, vai mikä se nyt oli. Oliko naapuri vain sokea, vai miksi ihmeessä ruskean koiran nimi oli Piki? Rusko sopisi paremmin. Tai Paska.
 Sera hymyili ystävällisesti naapurilleen ja toivotti hyvät huomenet ja kauniit säät. Hän suorastaan kiisi pari seuraavaa korttelia, ylitti tiet välittämättä paloiko punainen vai vihreä tai oliko kohdassa valoja ollenkaan. Hänen täytyi ehtiä pomon puheille ennen seitsemää. Töiden jälkeen oli vaikka kuinka paljon tehtävää. Hän päätti oikaista kerrostaloalueen läpi. Ei se paljon oikaissut, mutta vähän kuitenkin.
 Hän tuli juuri roskakatoksen ohi, kun hänen puhelimensa alkoi soida. Äiti soittaa. Mainiota, listassa olikin jotain mikä liittyi äitiin, hän ajatteli. Sera oli juuri avaamassa läppää kännykästään, kun mustatukkainen mies juoksi rappukäytävästä hirveällä kiireellä ja törmäsi häneen. Sera menetti tasapainonsa ja murskasi kännykkänsä niin, että läppä ja näyttö irtosivat ja kuoret halkesivat.
- Mitä helvet... Sera uhosi ojentaessaan kätensä miehelle päästäkseen ylös. Hetken hän hapuili kättä, joka ei kuitenkaan ollut siinä. Hän kohotti katseensa ja näki kyllä nahkatakkisen miehen, nimittäin jolkuttelemassa kymmenen metrin päässä.
- Saamarin paskiainen! Kiroan sinut alimpaan helvettiin, kusipää! Saatanan vajakki!
 Ja juuri sillä hetkellä jostain alkoi kuulua vaimeaa piipitystä ja Sera kerkesi jo toivoa, että kännykkä näytti sittenkin elonmerkkejä. No vaan ei. Hetkeä myöhemmin hän näki pienen oranssin asian putoavan ruskea jokin perässään ja kolahtavan tämän miehen päähän. Sitten kuului posliinin särkymisen ääni, kun se oranssi jokin kolahti seuraavaksi asfalttiin.
- No johan on, hän sanoi ja ei voinut olla nauramatta. Hän kohotti katseensa taivaisiin. - Kiitos! Ja silloin hän näki oranssin kiharan pehkon katoavan kolmannen kerroksen parvekkeelta.
 Hän käveli voittajan reipasta ravia tämän miehen luokse ja nauroi makeasti.
- Paha saa palkkansa. Sitä saa mitä tilaa. Kosto on suloinen, hän luetteli myhäillen. Mies nousi äimistyneenä ja hivenen pelokkaana, katsoi Seraa alta kulmain ja kaikkosi paikalta nopeasti.
- Pelkuri, Sera sanoi itsekseen ja käänsi katseensa taas ylös. Pian se hiuspehko taas ilmestyi näkyviin.
- Hoi! Sinut on nähty! Tule alas!
Pää hävisi näkyvistä ja hetken kuluttua pelokas tyttö tuli alaovesta ja heti päästyään kuuloetäisyydelle hän aloitti: - Olen niin pahoillani! En minä tahallani. Se jotenkin lipsahti ja niin sitten kävi. Olen ihan totta pahoillani ja maksan kyllä kaiken.
 Sitten Aurora näki kännykän palaset Seran käsissä ja kummastui. Saattoiko kuppi rikkoa kännyköitä? Hän ei vointu olla naurahtamatta hengästyneenä.
- Anteeksi. En saisi nauraa. Minä vaan... Luulin että tappaisin sinut, tai että nyt sinä tappaisit minut. Mutta se olikin vain kännykkä. Mutta kyllä minä senkin voin korvata. Olen niin pah...
- Hei, nyt lopeta!
Aurora hiljeni.
- Et sinä minuun osunut vaan yhteen kusipäähän, joka rikkoi juuri kännykkäni ja yritti luikkia karkuun. Itse asiassa... Minä taisin ottaa episodin omiin nimiini. Nimittäin, minä sanoin sille miehelle, että... Niin, aika lapsellistahan se on - Manasin hänet helvettiin ja sen sellaista. Ja sitten sinä heitit sen kupin ja...
- Se lipsahti.
- Niin niin. Se sopi kuvioon. Että kiitos.
- Eipä kestä? Aurora sanoi pyörällä päästään.
- Hei, minä voisin tarjota sinulle vaikka kahvit. Kiitokseksi. Ja kun sun aamukahvit taitaa koristaa nyt asfalttia.
- Ei sinun tarvitse.
- Ei kun mä haluan. Kohta mulla alkaa työt, olen töissä Sokoksella, mutta jos kolmen jälkeen vaikka... jossain.
- Olen töissä torilla. Jos tulisit sinne, Aurora yritti.
- Okei. Nähdään sitten, Sera sanoi ja kääntyi lähteäkseen mutta pyörähti vielä ympäri. - Mitä töitä torilla muka on?
- Kesätapahtuma. Musiikkia ja myyntipöytiä.

Aurora meni teltan halkeamasta sisään ja oli törmätä ajatuksissaan viiteen jättimäiseen pingviiniin.
- Huomenta! he sanoivat kuorossa ja nostivat käsiään. Käpäliään?
- Huomenta, Aurora huikkasi ja meni etismään rekistä omaa pukupussiaan. - Miten pingviinit liittyvät kesään?
- Myymme jäätelöä. Kesälläkin voit saada tuutillisen napajäätikön viileyttä, yksi niistä sanoi. - Mikä sinä olet?
- Ennustaja.
Auroraa hävetti. Ei hän halunnut olla ennustaja. Hän ei alkuunkaan uskonut siihen soopaan. Kumminkin hän veti ylleen ruskean koltun ja huivin. Sitten hän paineli omaan pikku telttaansa ja asennoitui koitokseen. Tulet tapaamaan mielenkiintoisen ihmisen. Tänään tapahtuu jotain suurta. Ja sen sellaista.

 Puoli kahteen mennessä hänellä oli käynyt vasta pari asiakasta ja Aurora pelasi kahdella ennustuskorttipakalla muistipeliä. Hän ei edes huomannut, kun mustaan nahkatakkiin pukeutunut mies tuli ovelle.
- Krhmm... Onko tämä vielä auki? hän kysyi.
- Toki, toki. Istu alas.
Aurora korjasi kortit pois pöydältä ja suoristi selkänsä.
- Tuota... en ole koskaan uskonut näihin juttuihin. Horoskooppeihin tai särkyneisiin peileihin tai muuta sellaista. Mutta tänään... ensin yksi ihminen manasi jotain kummallisuuksia ja... enhän minä sitä aluksi uskonut... mutta sitten taivaalta tipahti kupillinen kahvia suoraan selkääni. Ja nyt minä ajattelin, että jos... se kirous oikeasti... iski? Tiedän, kuullostaa ihan typerältä.
- Ei, ei... tämähän on mielenkiintoista.
Aurora tuijjotti miestä silmiin. Hänen täytyisi paljastaa totuus. Ei miesparkaa saa pitää pelon vallassa.

Sera tuli pöllämystyneenä Auroran luokse. Aurora tuli juuri teltasta vaihdettuaan vaatteet taas omiinsa.
- Hei! Et ikinä arvaa mitä tapahtui. Päivä on ollut ihan kummallinen. Se mies, jonka sinä melkein kolkkasit... Se tuli yhtäkkiä työpaikalleni ja pyyteli vuolaasti anteeksi ja antoi puhelinnumeronsakin ja sanoi, että korvaa kaiken. Ja sitten, pomoni oli kuulolla kun hän pyysi ihan tosissaan, että poistaisin manauksen hänen yltään. En meinannut millään pysyä pokkana. Aika huisia, eikös vaan?
- Joo. Aika outoa.
- Ja mistä se tiesi, että olen töissä Sokoksella?