Heräsin. Tunsin jotain painavaa vyötärölläni. Tasaista, syvää hengitystä niskassani. En avannut silmiäni, vaan vein käteni vyötärölleni ja tunnustelin rentoa ja lämmintä kättä, joka sillä lepäsi. Nihkeät, pitkät sormet. Ranteessa kello. Se oli Tatu. Nostin käden varovasti pois päältäni ja avasin silmäni. Verhot oli vedetty ikkunoihin, mutta niiden välistä saattoi huomata että aurinko oli jo noussut.
Näin edessäni armeijanvihreään verhotun selän ja kiharat ruskeat hiukset. Kohottauduin varovasti toisen käden varaan ja sitten istualleni. Aamukunto ei ollut niitä parhaita ja minulta meni hetki tajutakseni, kuka edessäni nukkui. Istualtani näin mustasankaiset silmälasit ja kuhmuraisen nenän. Marko.
Hymy nousi väkisin huulilleni muistaessani edellisillan bileet. Muistin karaoken, saunomisen, syömiset ja juomiset. Ja musiikin, tottakai. Kaikkien aikojen bileet. Niistä riittäisi juttua vielä pitkään.
Samassa hymyni hyytyi kuin kananmuna tulikuumalla paistinpannulla. Paitsi että kaikki sisälläni kylmeni.
Ryömin Tatun jalkojen päältä lattialle. Kesäyön kuumuudessa olimme heittäneet peiton lattialle, samoin Markon valkean hupparin ja koristetyynyt. Poimin hupparin ja puin sen mekkoni päälle, vedin verhot kunnolla ikkunoiden eteen ja katsoin kelloa Tatun ranteesta. Varttia vaille seitsemän.
Kiersin toiselle puolelle sänkyä. Kyyneleet olivat nousta silmiini liikutuksesta, kun näin Markon siinä, poskessa syvät painaumat ja silmälasit vinksallaan, huulipunaa otsassa ja hiukset sekaisin. Työnsin hänet keskemmälle sänkyä, ettei hän vain tipahtaisi reunalta ja otin silmälasit turvaan pöydälle. Tatun käsi hiipi Markon vyötärölle ja siinä he nukkuivat, kuin pienet nallekarhut.

Olohuoneen sohvalla nukkui Petra, lattialla käsi Petran kädessä Alex. Pöydällä oli avattu pussillinen sipsejä, tyhjä boolimaljana toiminut muoviastia sekä kirjava tölkkimeri. Lattialla oli vielä muutama tölkki, rullattu matto, mikki ja pussillinen levinneitä pistaasipähkinöitä. Loikkasin pähkinöiden yli ja menin takapihalle. Muovisen puutarhapöydän ääressä terassilla istui Janina, toisessa kädessä kahvikuppi ja toisessa tupakka. Hän katsoi kauas tyhjyyteen eikä kohottanut katsettakaan vaikka kuuli minun tulevan. Hän näytti viileältä ja raukealta valkoisissa vaatteissaan, vaaleat hiukset laineikkailla kiharoilla. Yhtä raikkaan kesäaamun kanssa. Viimeisen kesäaamun.
- Mä keitin kahvit. Senkus haet keittiöstä.
- Kohta. Mikäs fiilis? kysyin ja vedin tuolin itselleni.
- Se on märkä, Janina totesi juuri kun istahdin tuoliin. Tunsin kuinka kylmä ja märkä tunkeutui kankaan läpi reisiini. - Mutta joo, vähän haikee. Sulla? Janina jatkoi ja tarjosi mulle tupakkaa.
Otin pitkät henkoset ja katselin aamun kosteaa nurmea. - Vähän haikee, minäkin myönsin. - Vikat bileet.
- Mutta hyvät bileet. Kaikkien aikojen parhaat, vähintään.
- Autatko sä mua pakkaamaan tänään?
- Joo. Jos sä autat mua siivoomaan. Vanhemmat tulee kahdeltatoista.
Annoin tupakan takaisin Janinalle, kävin hakemassa keittiöstä kahvia ja palasin istumaan takapihalle. Istuimme siinä aivan hiljaa, joimme kaikessa rauhassa kahvimme ja katselimme nousevaa aamua.

- Milloin taas? Janina rikkoi hiljaisuuden kädessään yhä sama kahvikuppi, vaikka se oli ollut tyhjä jo jonkin aikaa. - Että kaikki on yhdessä.
- En tiedä.
- Vaikee kuvitella elämä ilman teitä.
- Niin. Mutta sulle jää kuitenkin Tatu ja Marko tänne. Petra ja Alexkin lähtee yhdessä, mutta mä joudun ihan yksin.

Taas hiljaista.

- Tiedätkö, ei minkään oikeastaan tarvitse muuttua. Me vaan asutaan eri paikoissa, mutta voidaan pysyä just tällasina. Hörhöinä, Janina sanoi ja naurahti. Niin minäkin, mutta kyyneleet nousivat silmiini ja huomasin olevani vihainen. Elämälle. Itselleni.
- Mä en usko, sanoin ääni käheänä. - Me kaikki muututaan. Tekin, jotka lähdette yhdessä. Te tiivistätte rinkiä, paikkaatte meidän muiden paikat. Luotte vahvemmat siteet. Me kasvamme, aikuistumme, vakavoidumme ja kaikki entinen jää. Vitut. Eikä sitä voi estää.
Katsoin Janinaa ja näin kyyneliä hänenkin silmissään. Nousin seisomaan, menin hänen eteensä ja nojauduin häneen syliinsä. Halasimme kauan.
- Sä olet mun paras kaveri, Mari, Janina sanoi hetken päästä.
- Anteeks kuinka? Mitä tuli sanottua? Tatu huudahti ovelta. Hänen kasvoillaan oli ilkikurinen hymy. Emme hellittäneet halauksesta ja pian Tatu tuli taakseni ja levitti kätensä halaukseen. - Mäkin tahdon mukaan tähän kyyneltenvuodatus- juttuun.
- Millaiset unet? kysyin muistettuani, mihin pojat jäivät tutimaan. Hymyilin Janinan hiuksiin ja vedin henkeeni sitä hiuslakan, shampoon, siiderin ja tupakan tuoksua, mikä hänestä tuoksui. - Harmi etten ottanut kameraa mukaan.
Tatu nykäisi minua hupusta. - Nyt halaillaan. Vähän tahdikkuutta. Ja muuten, unet olivat oikein mukavat.
Hetken päästä kuului taas ääntä ovelta, mutta kukaan ei nostanut päätään. Pian meitä oli vielä kaksi lisää, Alex ja Petra. Minua alkoi naurattaa, mutta kyyneleet olivat yhä itsepäisesti silmänurkassani. Kuulin nyyhkäisyn myös takaani.
- Kuka puuttuu? Janina kysyi. - En näe teitä kaikkia.

Seuraavaksi avasimme hiiren hiljaa makuuhuoneen oven ja hipsimme sisään. Kokoonnuimme sängyn ympärille ja Alex meni ikkunan luokse. Äänetön Än Yy Tee NYT ja hän räväytti verhot auki. Säpsähtäen kirkasta valoa Marko heräsi ja siinä samassa me kaikki hyppäsimme sängylle suureen joukkohaliin. Jostain keskeltä kuulin Markon älinää.
- Me ollaan justiinsa kuin ne yhdet..., Petra sanoi ja kaikkien kasvoille nousi sanaton ymmärrys.
- ISOHALI!