Kaikista maailman paikoista minä menin juuri leikkikentälle. Istahdin kaltoinkohdellulle penkille ja katsoin tulevaisuuttani suoraan silmiin.
 Hiekkalaatikon reunalla istui kalpea nainen yllään liian hienot vaatteet hiekkaleikkeihin. Hänen selkänsä takana istui pieni tyttö vaaleanpunaisessa puvussaan hiekassa. Lapsi oli niin pieni, ettei osannut edes leikkiä hiekalla. Sylissä lepäsi keltainen muovilapio, mutta se ei herättänyt pikkuneidissä minkäänlaista kiinnostusta. Voisinpa sanoa, että naisen kiinnostus lapseen oli vieläkin pienempi. Hän puhui kännykkään kädet rajusti vispaten sanatulvan säestyksellä. 
 Itku nousi kurkkuuni ja minun täytyi tukeutua polviini kun näin tytön katselevan suurilla lasinkirkkailla silmillä äitiään, kasvoillaan hätä ja hauraus. Tutti plopsahti hiekkaan suun vääntyessä sydäntäsärkevään huutoon ja kyyneleet vierivät pitkin pulleita punehtuneita poskia. Minä tunsin ne kyyneleet omillani poskillani ja leukani vapisi käsissäni. Kuivasin poskeni takkini hihaan, mutta kukaan ei auttanut pientä lasta. Nainen laski kännykkänsä hetkeksi korvaltaan ja katsoi lasta totisena, suu pelkkänä viivana. Huomattuaan tutin hiekalla hän noukki sen ja laittoi sen takaisin tytön suuhun, hiekkoineen päivineen. Säpsähdin ylös penkiltä kuin sähköiskun saaneena ja juoksin pois.
 
Kahvilassa oli täyttä. Turistiryhmä puhui kovaäänistä ja -eleistä englantia tiskin takana palvelevalle nuorelle tytölle, joka oli kalpea ja vilkuili anovasti tarjoilijaa kakkuvitriinin luona. Muut asiakkaat katsoivat esitystä ärtyneinä ja kärsimättöminä, ja heidän ohitse oli vaikea päästä.
- Anteeksi, minulla on vauva, sanoin ja nostin lasta vähän. Sesam aukene. Mellon. Se toimi ja tie aukeni tiskin ruuhkan läpi. Ja sitten näin hänet peräpöydässä. Maastonvihreä takin selkämys ja vaaleat kiharat hiukset.
 - Hei, sanoin ja painoin suukoon Leevin poskelle. - Oletko odottanut kauan?
Istuin hääntä vastapäätä ja laskin vauvan syliini.
- Mitä helvettiä? Mitä tuo on? Leevi älähti säikähtäneenä ja hänen silmänsä olivat pullahtaa ulos päästä.
- Vauva, kuten näkyy.
- Kenen se on? Sinulla piti olla jotain tärkeää asiaa, hän sanoi ja otti kunnon kulauksen kahvimukistaan. Minun edessäni oli täysi kaakaomuki, josta nousi höyryä.
- Niin onkin. Pidätkö häntä hetken, että saan otettua takin pois, vastasin ja nostin lapsen käsivarsieni varaan ja annoin Leevin epäröivään syliin. Leevi näytti pelokkaalta ja varoi katsomasta vauvaa silmiin.
- Hei, ei se pure, naurahdin ja katsoin haltioituneena sitä näkyä. Leevi ja pieni lapsi. Leevi on hyvä isä.
- Pitikö sun ottaa se takki pois? Leevi hoputti. - Mikä tää juttu on? Kenen lapsi se on? hän jatkoi, kun vauva oli taas turvallisesti sylissäni.
- Ihanaa, sinä tilasit minulle kaakaota. Tekeekin mieli jotain lämmintä.
- Veera, älä nyt pelleile!
- En minä pelleile.
- Mikset vastaa kysymykseen?
- No kysy.
- Kenen lapsi se on?
Katsoin tyttöä sylissäni. Silmäni täyttyivät kyynelistä ja tunsin itseni voimattomaksi. Alistuneeksi. Painoin pääni tytön myssyyn ja hengitin huuhteluaineen tuoksua. Näin naisen tuiman katseen. Hiekkaisen tutin.
- En minä tiedä.
- Miten niin et tiedä? Leevi kysyi ällistyneenä, hieman hätääntyneenä.
- Minä... otin sen. Leikkikentältä.
Hiljaista. Nostin katseeni myssystä ja näin Leevin haukkovan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Mykkänä kuin kala. Kyyneleet vuotivat poskillani pieninä puroina. Pisarat tipahtelivat vauvan myssyyn ja lapsi katseli ylös surullisen näköisenä suu mutrussa.
- Sano jotain, kuiskasin.
- Mikä helvetti sinuun on mennyt? Tajuatko, mitä tästä voi seurata? Tajuatko? Leevi sanoi madaltaen ääntään kuin huumekauppiaat elokuvissa. 
- No tajuan! minä puolestani huusin ja tyttö alkoi parkua sylissäni.
- Katso mitä sinä nyt teit! Leevi sanoi ja nousi salamana ylös lähteäkseen.
Sekuntin ajaksi tunsin kaiken ympärilläni katoavan ja äänten hiljentyvän. Pala nousi kurkkuuni. Sekunti venyi kuten lapsen punaiset kasvotkin.
- Aiotko sinä jättää minut? kysyin hiljaa.

Katselin Leeviä pariovien takaa. Hän puhui tiskin takana olevalle naiselle. Rauhallisesti, kontrolloidusti, sankarinlailla. Hän kertoi, kuinka löysi lapsen puistosta, hylättynä. Oikea sankari, tosiaan.
 Nainen ei ollut hyvä. Tukehdutti melkein lapsensa hiekkaisella tutilla. Ja nyt tyttö joutuu takaisin hänen luokseen. Ehkä äiti rankaisee tyttöä katoamisesta. Jos lapsi voi leikkiä itsensä kokoisella muovilapiolla, voi se varmaan myös juosta karkuun.
 Ovi avautui. Leevi otti minua kädestä ja talutti minut pois. Hän oli hellä, hän ei vihannut minua. Kävelimme rannalle käsi kädessä, ääneti.

 Tuuli leikitteli hiuksillani, kuivasi kyyneleiset kasvoni. Meri edessäni kimmelsi auringon laskun kultaisessa valossa.
- Rakastatko sinä minua? kysyin.
- Rakastan.
- Kiitos.
- Mutta en voi käsittää mitä teit. Miksi sinä otit sen lapsen, Veera?
- Minä... en tiedä. En minä tajunnut sitä. Olin ihan sekaisin kaikesta.
- Mistä kaikesta?
Katsoin Leeviä silmiin. Ne etsivät ymmärrystä, vastauksia.
- Sinä et pidä lapsista, sanoin. Katsoin häntä anovasti.
- Mitä?
- Sano se. Ettet pidä lapsista.
- Minä en pidä lapsista.
Kyyneleet nousivat taas silmiini. Leevi huomasi sen.
- Mutta et pidä sinäkään. Siksi minä ihmettelin miksi toit lapsen mukanasi.
- Minä olen raskaana.
Kyyneleeni tarttuivat Leeviin. hän otti kasvoni käsiinsä ja painoi nenänsä nenääni vasten ja hengitti raskaasti. Mutta minä irroittauduin otteesta.
- Vienkö minä sen nyt pois? Aivan kuten sinä veit tuon pienen tytön.
- Veera, eihä...
- Emmehän me pidä lapsista.
Ja minä lähdin.