Hän ojensi kätensä ylös, sulki silmänsä ja pyöri paikallaan. Yhä uudelleen ja uudelleen. Vesipisarat sekoittuivat vuotavaksi maskiksi hänen kasvoillaan ja puuvillainen mekko liimautui hänen hentoon vartaloonsa. Hän rakasti sitä.
- Sam, tule sisälle sieltä!
- En. Minä tahdon tanssia, sadetanssia.
- Sadetanssia tanssitaan jos halutaan sateen alkavan. Täällä sataa jo.
- Minä haluan, ettei sade koskaan lopu. Ainakaan vielä.
Pikkusiskot ovat ääliöitä, Mike ajatteli vetäessään liian suuria mustia kumisaappaita jalkoihinsa. Hän laskeutui kuistin portaat ja käveli läpi mutaantuvan pihan kohti aittaa, jonka edessä Sam tanssi. Äiti tulisi töistä kotiin millä hetkellä hyvänsä ja Samin kuuluisi jo ottaa lääkkeensä.
 - Sam, meidän pitää jo mennä sisälle. Äiti tulee millä hetkellä hyvänsä.
- Mutta minä haluan tanssia.
- Sinun pitää ottaa lääkkeesi.
- Anna vielä hetki.
 Mike näki kaukana mäen alla sumun välitse keltaisen valoparin. Äiti oli tulossa.
- Ala tulla, NYT!
- Älä huuda minulle!
 Mikellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Hän otti Samin kiinni käsien alta ja nosti tytön syliinsä. Tyttö rimpuili kuin raivokas kala ja repi takin selkämystä ja hiuksia ja Miken oli vaikea kulkea liukasta pihamaata takaisin kuistille. Hän laski siskonsa betonilattialle ja riisui kenkänsä.
- Sam, saanko riisua kenkäsi?
- Et.
- Noniin, nostapa nyt jalkasi että saan ne riisuttua.
- En.
Mike tiesi miten kuului toimia. Hänen piti pysyä rauhallisena ja rauhoittaa siskonsakin, jonka pieni rintakehä kohoili kiihtymyksestä. Hitaasti Mike vei kätensä Samin oikealle kumisaappaalle ja nosti jalkaa irroittaakseen kengän, pitäen katseensa koko ajan Samin silmissä. Tyttö jännitti koko kehonsa, kun kenkä irtosi. Hän hyökkäsi nopeasti eteenpäin ja tönäisi Mikeä päästäkseen tämän otteesta. Mike horjahti ja liukastui märkään portaaseen. Hän iski päänsä kovaan betoniin alimmalla portaalla ja kierähti mutaiseen maahan toinen kumisaapas yhä kädessään. Äiti ajoi pihaan ja kerkesi nähdä auton valokeilassa Samin katoavan oven raosta sisään taloon.

Sam istui ikkunan ääressä ja katseli lasin läpi valuvaa taivasta ja alkavan aamun kajoa. Pian hän saapuu, millä hetkellä hyvänsä, hän ajatteli ja meni tarkastamaan oven. Lukossa. Sitten hän palasi ikkunalle ja avasi salvat ahnaasti, yrittäen samaan aikaan nähdä kaikkialle lasin taakse. Hän veti ikkunan auki ja tunsi märän tuulen kasvoillaan.
 Pojan levolliset silmät mutaista ihoa vasten, huulilla hänen nimensä. Ruskeat kiharat hiukset. Hän on saapunut, minun mieheni, Sam ajatteli ja nosti kätensä ylös ja nojautui polviensa varassa lähemmäs sadetta. Kylmät pisarat rikkoutuivat hänen kasvoissaan puroiksi, tippuivat yöpaidalle ja imeytyivät kankaan läpi hänen ihoonsa. Hän veti keuhkonsa  täyteen raikasta ilmaa ja sulki silmänsä.
 Ja niin ilmestyi punainen veri. Ohimosta, poskesta, suusta, kiharapilven seasta. Ohimoon, poskiin, suuhun, kiharapilveen, kaikkialle. Se peitti kaiken värinsä voimakkuuteen, sekoittui mutaan ja vain silmät säilyivät.
 Sam avasi silmänsä, haukkoi henkeä sitä kuitenkaan saamatta ja itki. Kyyneleet sekoittuivat veteen. Sam nojautui ikkunan karmeihin ja katsoi alapuolellaan heräilevää nurmikkoa. Vain nurmikkoa. Pettyneenä hän veti päänsä takaisin sisään ja ajatteli sulkea ikkunan. Mies ei koskaan tulisi kokonaan. Ei tänään, eikä huomenna, ei koskaan. Hetken Sam mietti ikkunan edessä, katsoi ovea, katsoi loppuvaa sadetta ja sitten hän näki veren valuvan taivaan reunasta. Hän heittäytyi ikkunasta, tippui kaksi kerrosta ja mätkähti portaiden eteen kosteaan nurmikkoon, josta kodinhoitaja hänet kymmenen minutin päästä löysi.

- Sam, miten sinä olet tänään voinut?
- Hyvin.
- Mitä olet puuhaillut? Oletko ollut ulkona? Siellä paistaa aurinko.
- Minä pidän enemmän sateesta.
- Niin, no... Mitä olet puuhaillut? Tahdotko kertoa minulle?
- Olen pelannut Harmaan miehen kanssa shakkia. Hän opetti minua pelaamaan.
- Taidat pitää shakista? Sanoit pelanneesi eilenkin.
- Enkä pelannut. En ole pelannut shakkia koskaan ennen tätä päivää.
- Vai niin.
Borokov kirjoitti jotain ylös, nosti sitten katseensa Samiin ja hymyili rohkaisevasti.
- Äitisi tulee käymään tänään. Hän tuo tavaroita, jotka unohdit pakata.
- Niin. Minunhan pitäisi pakata. Saanko mennä?
- Anteeksi? Ei, sanoin, että Äitisi tuo sinulle tavarat, jotka jäivät pakkaamatta.
- En minä ole pakannut mitään.
Borokovin käsi kirjoitti siistiä käsialaa. Hieman oikealle kallistuvaa, kapeaa tekstiä. Hoitaja auttoi Samin ylös sohvalta ja avasi oven. - Mennään siistimään teidät, Sam. Äitinne tulee puolen tunnin kuluttua.

 Päästyään pieneen huoneeseensa Sam meni vaatekomeronsa luokse, irroitti hyllylaatikon ja kaatoi sen kovalle patjalleen. Komeron päältä hän otti pienen ruskean laukkunsa ja alkoi pakata.
- Mitä te teette, Sam? hoitaja kysyi ja otti aluspuserot Samin käsistä. Sam katsoi hoitajaa tuimasti ja puristi kätensä nyrkkiin ja jännitti koko kehonsa.
- Jos me nyt pukeutuisimme. Äitinne tulee millä hetkellä hyvänsä, hoitaja yritti rauhoittaa Samin ja laskosti puserot.
 Äitinne tulee millä hetkellä hyvänsä. Äiti tulee millä hetkellä hyvänsä.
Sam meni ikkunaan ja katsoi pihamaata. Soraa. Äiti tulee millä hetkellä hyvänsä.
- Mutta minä haluan tanssia, hän henkäisi ja samassa hänen mieleensä tuli se sama kuvajainen, jota hän oli odottanut viisi vuotta. Mies otti hänet syliinsä, piti lähellä. Ja sitten taas veriset kasvot mudassa.
- Mitä te sanoitte? hoitaja kysyi kädessään Samin hienoin mekko ja nahkakengät. - teidän olisi parasta pukeutua nyt. Haluattehan olla kaunis äitinne tullessa käymään, Sam?
 Sam huohotti, koko hänen vartalonsa tärisi ja hän yritti saada katseellaan otteen järkevästä ajatuksesta. Veri tippui hänen näkökenttänsä yläreunasta. Samin rintakehä kohoili voimakkaasti, hän puri huultaan ja ulisi tuskissaan. Hänen korvissaan alkoi kohista ja äänet sekoittuivat niin, ettei niistä saanut selvää.
 Hoitaja tarttui Samin harteisiin ja istutti hänet sängyn reunalle. Hän irroitti toisen jarrusukista ja puki nahkakengän sen tilalle. Sam alkoi kiljua.
- Mikä hätänä, Sam? hoitaja kysyi ja otti uudestaan otteen Samin harteista. Typerä nainen, typerä teko.

Hetkessä Sam poistui huoneestaan, toisessa jalassaan jarrusukka, toisessa nahkakenkä, ja juoksi kanttiinin läpi seurusteluhuoneeseen ja vaaleankeltaiselle ovelle. Hän koputti kolmasti ja avasi oven.
- Päivää, Herra Harmaa. Te lupasitte opettaa minulle shakkia. Ja tässä minä nyt olen, Sam sanoi iloisesti ja hymyili.
 Herra Salmon katsoi iloista tyttöä ryppyisten kasvojensa sinisillä silmillä, jotka tuikkivat kuin meri aamuauringossa. Herra Salmon oli ollut merimies kaukaisessa nuoruudessaan. Kerran heidän lähdettyään Karibian rannikolta aluksella alkoi levitä tauti, joka aiheutti korkean kuumeen, nosti paiseita joka puolelle kehoa ja tappoi miehet ennenkuin ilta-aurinko kerkesi laskea maailman reunan yli. Vain kaksi miestä, Herra Salmon ja eräs toinen hyväkäs, jotka olivat olleet salaa juopottelemassa aluksen varastossa, selviytyivät, mutta kuoleman hajun ja viinahuurujen takia he ajoivat laivan karille. Nieltyään litroittain merivettä, nähtyään ruumiiden kelluvan kellertävinä karibiansineä vasten ja hututettuaan ystävänsä saadakseen tältä kellukkeet Herra Salmon oli seonnut ja päästyään silkasta houkan tuurista maihin hän oli hoiperrellut sinne tänne ennenkuin hänet passitettiin hoitoon. Vuoden jatkuneesta vakuuttelusta, että hänen morsiamensa odotti häntä Sveitsiin, hänet siirrettiin ja siellä hän yhä odotti rakasta Elizabethiaan. Ja nyt tämä Elizabeth oli astunut hänen huoneeseensa, viidenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen.
- Et tiedä kuinka paljon olen sinua kaivannut, oi Elizabeth.
- Niinkö? Voi kuinka mukavaa. Kuinka paljon?
- Liian paljon. Joka ilta olen istunut ikkunassa odottamassa vain ja ainoastaan sinua. Vuosikausia.
- No, kuten sanoin- tässä minä nyt olen. Aletaanko?
- Aletaan, Herra Salmon hymyili. - Mitäs alettaisiin?
- Pelata shakkia.

Samassa ovelle koputettiin. Sam jännittyi, otti nyrkin suuhunsa ja alkoi ulista. Ovi avautui. Rouva Borokovin pää tuli näkyviin ja katosi yhtä nopeasti.
- Hän on täällä. Tulkaa! hän kuului sanovan ja sitten ovi avautui. Kolme hoitajaa saivat otteen Samista ja veivät hänet sanomatta sanaakaan. Niin tuli ja meni Herra Salmonin rakas Elizabeth, ja nyt hän oli saanut rauhan sydämeensä täytettyään lupauksensa: Me tapaamme vielä. Viisikymmentä vuotta liian myöhään, mutta nyt hän saattoi sulkea silmänsä ja päättää elämänsä siihen paikkaan, mielessään kuvajainen hymyilevästä Elizabethistaan.

Sam oli valveilla, mutta hän piti silmiään kiinni ja oli nukkuvinaan.
- Sam kävi tänään käsiksi hoitajaan.
Henkäys.
- Neiti Beam on ihan kunnossa, hän sai vain tällin päähänsä. Haluaisin vain kysyä teiltä, onko tyttärenne ollut ennen väkivaltainen. Papereihin sellaista ei ole merkitty, mutta näissä olosuhteissa minun täytyy tarkistaa asia. Onko hän ollut väkivaltainen? Vahingoittanut toista ihmistä? Kotieläimiä? Itseään?
Hiljaista.
- Niin, hänethän tuotiin tänne heti sen jälkeen, kun hän oli tiputtautunut ikkunasta, Borokov sanoi vetoavasti.
- Se saattoi olla vahinko. Hän oli pitänyt ikkunaa auki ja märäksi kastunut ikkunan pieli oli liukas.
- Hyvä on. Oletetaan sen olleen vahinko. Eikö mieleesi tule muita tapauksia? Tahdon painottaa, että tällaisessa yhteisössä, jossa elää kymmeniä henkisesti sairaita ihmisiä, on erittäin tärkeää tietää tällaiset asiat, jotta osaamme hoitaa tytärtänne oikein.
Hetken hiljaisuus. Sitten:
- Kerran, noin viisi vuotta sitten tapahtui kyllä jotain. Sam tuntuu pyyhkineen sen mielestään kokonaan, enkä tiedä, olisiko hänen parempi tietää vai ei.
- Kerro minulle.
- Olin tulossa töistä myöhään illalla, ja poikani, Mike huolehti pikkusiskostaan. En tiedä, mitä tarkkaan ottaen tapahtui, mutta pihalla oli satanut koko päivän ja kun tulin kotiin, näin Samin säntäävän sisään taloon. Ja sitten löysin Miken kuolleena pihamaalta.
- Oliko hänessä ulkoisia vammoja, jotka olisivat voineet olla Samin tekemiä?
- En tiedä... verta oli joka puolella, ja...
Samassa molemmat hiljenivät. Sam itki sohvalla, ulisi kuin pieni koira ja koko hänen kehonsa tärisi. Kyyneleet purosivat hänen poskillaan. Mike.
- Äiti? hän kysyi särkyneellä äänellä, nyyhkien.
- Niin, kulta?
- Oliko meidän pihamme ennen mutainen?