- Eikö teillä ole matkatavaroita, neiti...? valkoisiin pukeutunut mies kysyi haparoivalla englannilla. 
- Rouva. Rouva Menken.
- Aivan, anteeksi. Teidän matkatavarat?
- Ei minulla ole mitään.
- Jätitte ne kansimiehille? Mies arvasi ja osoitti sormellaan ylöspäin.
- Ei, vaan minulla ei ole mitään matkatavaroita, vastasin ja pudistin päätäni.
Mies avasi suunta sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten. Hän näytti olevan kahden vaiheilla.
- Onko jokin vialla, rouva Menken? hän kysyi sitten laittaen suuren tumman kätensä olkapäälleni.
Oliko se niin ilmiselvää? 
- Kaikki on mainiosti, sanoin ja väläytin pienen hymyn. - Kuinka niin? suustani pääsi, vaikken ollut varma halusinko tietää.
- Teillä ei ole matkatavaroita.
- Onko se sitten jokin ongelma? kysyin kurtistaen kulmiani.
- Ei, tietenkään. Mutta kai rouva tietää, että tämä alus menee satamaan vasta viikon kuluttua? Ettekö tarvitse mitään sillä aikaa?
- Toivon saavani kaiken tarvittavani tältä alukselta. Ja nyt, jos sopii, tahtoisin päästä hyttiini.

Kun tulin kannelle, aurinko oli painumassa taivaarannan taa ja sai illan loimuamaan oranssin väreissä. Menin reunalle ja nojauduin kylmään kaiteeseen. Näin aaltojen lainehtivan kimallellen tuulessa. Sama tuuli löyhytteli hiuksiani ja hiveli ihoani. Oli niin kaunista. Heikki puhui aina siitä, kuinka me lähtisimme yhdessä merelle katsomaan kultaisia aaltoja ja silminkantamattomiin jatkuvaa vettä. Sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Ensi vuonna sitten, lupasimme. Lupasimme yhdeksäntoista vuotta, eikä yhteistä matkaa koskaan tullut. Ei seuraavaa lupausta.
 Tunsin poskellani yksinäisen kyyneleen. Olin pyyhkäisemässä sen pois, kun huomasin multaisen käteni. Mullan haju tunkeutui nenääni. Haju, johon en ollut enää vuosiin kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta silloin merituulessa minä taas haistoin. Se oli kodin tuoksu. Kodin, jonka olin jättänyt.
 Ei tullut toista kyyneltä. Ensimmäinenkin kuivui tuulessa. Olin liian surullinen itkeäkseni. Ei, minä olinkin pettynyt. Heikkiin. Elämään. Itseeni. Kaikkeen. Jopa valkonuttuiseen mieheen. Hänen olisi pitänyt saattaa hairahtanut leskirouva takaisin mantereelle. Sehän minä olin, helvetti soikoon. 
 Minä rakastin niin paljon. Rakastin Heikkiä. Rakastin yhteistä elämäämme. Rakastin rakastaa, mutta rakkauskaan ei riittänyt. Mutta mikä riittää jos ei rakkaus? Mitä minulla on ilman rakkautta? Onko minua ilman rakkautta?
 
Havahduin mietteistäni kuullessani varovaiset askeleet takaani. Korot kopisivat puisella kannella, vaikkakin vaimeasti. Punaiseen pukeutunut nuori nainen tuli viereeni. Hän oli hyvin kaunis ja hymyili minulle. Kahvinvärinen iho, paksut ruskeat hiukset ja tuikkivat suklaasilmät. Hän otti taskustaan kaksi tupakkaa ja laittoi molemmat täyteläisille huulilleen. Hän otti esiin pienen hopeisen esineen ja sytytti savukkeet. Sitten hän otti toisen ja antoi minulle. Otin sen ääneti ja imaisin savut. Suljin silmät nauttiakseni hiljaisuudesta, mutta nainen alkoi puhua.
- Minä menen naimisiin.
Avasin silmäni ja puhalsin savut suustani.
- Onneksi olkoon! sanoin ja hymyilin. Tiesin olevani iloinen hänen puolestaan, mutta hymy ei sopinut kasvoihini. Ei enää. Nainen ei kuitenkaan huomannut mitään vaan kaappasi minut syliinsä ja nauroi iloisesti.
- Oi, olen niin onnellinen. Tiedätkö miltä se tuntuu, kun on kuin vatsa olisi pullollaan perhosia. Tai kun menee illalla nukkumaan, ei voi ajatella mitään muuta kuin hänen kasvojaan ja sitten ei saa unta. Ja kun viimein nukahtaa, näkee hänet unissakin. Olen niin rakastunut, että en malta edes syödä. Tiedätkö mitä tarkoitan?
- Taidan tietää.
- Oi, oletko sinäkin rakastunut? nuori nainen sanoi ääni täynnä iloa ja innostusta.
- En, sanoin ykskantaan ja imaisin tupakastani.
- Ai, nainen sanoi pettyneenä ja puhalsi savut päälleni. - Harmi. Minusta kaikkien pitäisi olla rakastuneita. Tämä tunne on niin  mahtava. Itseasiassa tulin luoksesi, sillä toivoin että voisit kertoa minulle pakahduttavan rakkaustarinan. Häihin on vielä viikko. Viikko! En malta odottaa viikkoa. Tiedätkö jonkin hyvän rakkaustarinan?
Aito, kasvoihini täydellisesti sopiva hymy nousi kasvoilleni.
- Oi, kerro! nainen huudahti nähdessään ilmeeni. Hän otti minua tiukasti kädestä ja talutti kansipöydän ääreen. - Noniin, antaa palaa!
Vedin pitkän henkosen, leikittelin sen kanssa hetken kunnes päästin sen menemään, ja aloitin tarinani:

Lilja oli nuori tyttö, tuskin viittätoista, kun hän meni töihin pienen rannikkokylän kukkatarhaan. Tarhan omistaja oli sairastunut vakavasti eikä päässyt sängystä ylös. Niimpä naapurintyttö Lilja ja tarhan omistajan veljenpoikansa Heikki, joka oli setänsä tapaan kiinnostunut kukista, tulivat auttamaan häntä. Lilja ei tiennyt paljonkaan kukista mutta auttoi, kun pyydettiin. Eikä hän ensimmäisen työpäivän alkaessa voinut kuvitellakaan, että hän olisi siellä yhä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Että hänen elämänsä rakkaus löytyisi sieltä, kostean mullan hajun keskeltä.
 Heikki oli hintelä ja hyvin pisamainen nuorukainen. Hänen äitinsä suku oli pohjoismaista ja Heikki oli vaalea ja hänellä oli punaiset hiukset. Liljan mielestä hän näytti sairaalloiselta kaikkine pisamineen ja ohuine raajoineen, kun he ensimmäisenä päivänä tapasivat. Hän yritti olla välittämättä pojan huonosta englannista ja oudosta ulkomuodosta ja keskittyi oppimaan pojalta, miten kukkia hoidettiin.

- Eikö Lilja rakastukin tähän Heikkiin? Minä pidin Colinia sööttinä heti ensi silmäyksestä lähtien, mutta olen kuullut muitakin tarinoita, joissa rakkaus leimahtaa vasta myöhemmin.

Heikki tiesi kukista paljon. Hän osasi kertoa kukkien latinankieliset nimetkin ja alkuun Lilja piti sitä ärsyttävänä mahtailuna. Mutta kun hän kerran oli menossa nukkumaan, hän huomasi maistelevansa suussaan sinä päivänä oppimaansa uutta latinankielistä sanaa Gerbera jamesonii. Gerbera jamesonii, Gerbera jamesonii... Ja sinä yönä hän näki Heikistä ensimmäistä kertaa unta.
 Uni pyöri hänen mielessään vielä seuraavana päivänäkin ja hänen oli pakko miettiä Heikkiä toisella tavalla kuin ennen. Kerran niin ärsyttävät olkavarsien puistelut ja silmien siristelyt muuttuivat henkeä ahdistavan ihaniksi piirteiksi, joita Lilja salaa pisti merkille.
 Siitä pitäen Lilja ottautui Heikin opastuksiin ahkerasti ja halusi näyttää taitonsa. Hän kasteli kukkia juuri sopivasti. Ei liian vähän, ei liian paljon. Hän toisti latinankieliset nimet, joita hänelle opetettiin. Ja tämä ei jäänyt Heikiltä huomaamatta. Sanaa sanomatta mutta kuin yhteisestä päätöksestä he kiintyivät toisiinsa.
 Sitten, eräänä iltana tarhanomistaja kuoli. Lilja oli täysin tietämätön asiasta mennessään seuraavana aamuna töihin. Hän hymyili suu korvissa ajatellessaan aurinkoista päivää Heikin kanssa. Kun hän sitten avasi portin ja meni sivuovesta kassan puolelle, hän näki Heikin pää painuksissa istumassa tiskillä.
- Mikä sinulla on? Lilja kysyi pala kurkussa siitä surkeasta näystä. Hän aavisti jonkin olevan pahasti vialla- Heikki oli aina täynnä iloa ja aurinkoa.
- Setä on kuollut.
Lilja ei ollut osannut odottaa mitään sellaista. Hän ei tiennyt, mitä ajatella. Hän ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Hän ei ollut koskaan tuntenut ketään joka olisi kuollut tai joutunut lohduttamaan omaista.
- Olen... pahoillani, hän yritti ja otti tuolin itselleen.
Hetken oli aivan hiljaista ja Lilja katseli jalkojaan.
- Tiedätkö, mitä tämä tarkoittaa? Heikki rikkoi hiljaisuuden ja kohotti katseensa Liljaan.
Lilja pudisti päätään.
- Minun pitää päättää, otanko koko puutarhan vastuulleni ja sitoudun siihen vuosikausiksi, ehkä koko elämäkseni, vai myynkö sen ja lähden takaisin Ruotsiin.
Liljan pulssi kiihtyi eikä hän saanut henkeä. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä eikä hän voinut peittää niitä.
- No? hän sai karaistua kurkustaan.
- No? Heikki kysyi puolestaan.
He katsoivat toisiaan kyyneleisin silmin ties kuinka kauan.

- No? Mitä sitten tapahtui? nainen kysyi kärsimättömänä. Tajusin lopettaneeni puhumisen ja hautautuneeni muistoihin. Vedin henkeä liikuttuneena ja jatkoin.

- Tahdon sinun jäävän, Lilja kuiskasi kunnes hänen äänensä särkyi. Heikki kahmaisi hänet syliinsä ja siinä he kuiskailivat toistensa nimiä, yhä uudestaan ja uudestaan, kastelivat hiuksensa kyyneliin ja nauroivat nuhaisesti.

- Oi, miten romanttista! Sanoivatko he rakastavansa toisiaan? nainen keskeytti.
- Eivät. Eivät niillä sanoilla. Mutta ei se jäänyt epäselväksi.
- Suutelivatko he?
- Eivät.
- Miten se silloin saattoi tulla selväksi? Kun mitään ei tapahtunut.
- Sen vain tuntee.

Ei sitä ääneen sanottu, mutta seuraavana päivänä ja jokaisena päivänä sen jälkeenkin Lilja palasi takaisin töihin. Se oli sanaton sopimus. Se oli heidän puutarhansa. Se oli heidän molempien vastuulla, he molemmat olivat sitoutuneet siihen. Ja toisiinsa.
 Sitten, noin puoli vuotta omistajan vaihduttua Lilja tuli töihin kuten aina ennenkin, avasi portin ja meni sivuovesta sisään. Mutta ovella Heikki pysäytti ja käännytti hänet. Pitkät sormet sitoivat liinan Liljan silmille ja ohjasivat hänet kauas puutarhan kivilaattoja pitkin. Kukat ja pensaat hipoivat hänen käsivarsiaan ja jännitys kutkutti häntä. Viimein he pysähtyivät ja liina otettiin hänen silmiltään.
- Tämä on sinulle, Heikki sanoi ja osoitti eteensä. Ja tämä oli...
- Kukkia. Ja vieläpä joitain liljoja. Oi, Heikki, kuinka omaperäistä! Harmi, ettei sinun nimeäni ole annettu millekään kukalle, Lilja naurahti ja kyykistyi katselemaan kukkia tarkemmin. Hän ei osannut nimetä sitä.
- Anteeksi vain, mutta nämä eivät ole vain Joitain Liljoja. Tämä on Lilium henryi. Heikinlilja.
Liikutus lohkaisi palan Liljan kurkkuun ja hän nosti kädet rinnalleen ja pidätteli itkua. Sitten hän kääntyi Heikin puoleen, otti tämän kasvot käsiinsä ja katsoi tätä suoraan silmiin.
- Oikeasti? hän kuiskasi.
- Oikeasti. 
- Minä rakastan sinua.
- Minä rakastan sinua.

He menivät naimisiin ja muuttivat yhdessä puutarhan yhteydessä olevan taloon. Kahdeksantoista vuotta he rakastivat toisiaan, rakastivat tarhaansa ja rakastivat rakastaa. Kukat kasvoivat hyvin rakkaudessa ja kauppa kävi hyvin. Heidän kukistaan puhuttiin hehkuvan rakkautta.
 Mutta rakkauskaan ei lopulta riittänyt. Heikki sairastui vakavasti ja... kuoli.

Edes puhelias nainen ei keksinyt mitään sanottavaa. Olimme tovin hiljaa ja katselimme auringonlaskun viimeisiä säteitä veden pinnassa. Ja sitten jatkoin, raskaasti ponnistellen.

Ihmiset tulivat liikkeeseen vaivaantuneina, vaisuina ja osaaottavasti. Kukaan ei oikein tiennyt, onko se sallittua vai ei. Se ahdisti Liljaa. He pelkäsivät hänen purskahtavan itkuun millä hetkellä hyvänsä. He ajattelivat, kuinka hän linnoittautuu kukkakauppaansa, kuinka hänestä tulee "se yksinäinen liljankukka" ja kuinka lopulta muratti vangitsee hänet kasvihuoneeseen, huurteisten seinien ympäröimänä. Tai niin hän ajattelin heidän ajattelevan.
 Hän halusi pois. Ja niin hän teikikin.
Hän jätti kukkatarhan heti hautajaisten jälkeen. Hän ei todellakaan tiennyt mitä oli tekemässä ja vasta päästyään kaupunkia karkuun hän tajusi, mitä oli tehnyt.

- Ja? nainen kysyi hetken päästä. - Mitä sitten tapahtui? Palasiko Lilja takaisin? Mitä kukille oli tapahtunut?
- Sitä tarina ei kerro, sanoin hiljaa ja mielessäni pistin tarinalle pisteen. - Ehkä sen ei kuulukaan jatkua.
- No ihan varmasti kuuluu. Näen sieluni silmin, että hän palasi kotiin heti tultuaan järkiinsä. Ja rakkaus oli pitänyt huolta kukista, koska Se tiesi että Lilja rakasti heidän yhteistä unelmaansa.
- Luuletko? kysyin ja sillä hetkellä toivoni syttyi. Sillä minä uskoin rakkauteen.
- Luulen.
- Kiitos.
- Mistä?
- En tiedä, hymähdin ja käännyin lähteäkseni hyttiini. - Minun on parasta lähteä. Onnea avioliitollesi. Colin saa sinusta maailman parhaan vaimon, jatkoin ja ojensin käteni. Nainen tarttui siihen ja ravisti sitä sydämellisesti. Kun otteemme irtosi, hän katsahti kämmentään ja sitten minun. Hän avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta sitten vain hymähti ja sulki suunsa.
- Kiitos, hän sanoi vielä ja lähti pois.

Viisi viikkoa laivaan astumisen jälkeen alus palasi laiturille josta oli lähtenytkin ja minä kiirehdin kotiin. Tuttujen paikkojen näkeminen palautti minut maan pinnalle ja ensimmäistä kertaa rakkaustarinan jälkeen mieleeni palasi pelko siitä, että elämän työmme on tuhoutunut. Tuhoutunut minun typeryydestäni, muistutin ja minua puistatti jatkaa matkaa. Jokainen askelma tuntui raskaammalta ja pystyin jo sieluni silmin näkemään kuihtuneen unelmamme. Lakastuneen heikinliljan puutarhan perällä. Pala nousi kurkkuuni tullessani torille.
 Ihmiset olivat pakkaamassa pöytiään ja kärryjään ilta-auringon lämmössä ja yksi toisensa jälkeen he huomasivat minut. Ajattelin heidän katsovan minua inhoavasti, pitäen minua syyllisenä. Kuinka itsekäs ihminen voi olla? Jättää nyt tarhallinen kukkia oman onnensa nojaan, ilmoittamatta kenellekkään. Helvettiin tuollaiset joutavat!
 Näin sen kuin hidastettuna. Jokaisen tuijjottavan silmäparin. Kuiskailua. Sydän tykytti korvassani.
- Hän on palannut! pieni, kovaääninen poika sanoi ja nyki isoäitiään hameesta. Nainen katsoi minua tietäväisennäköisenä, hymyili ja silitti pojan kiharaa ohutta tukkaa. Monien muiden katseet kääntyivät tähän naiseen ja heidän silmistään paljastui kunnioitus.

 En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta kiiruhdin kotiin niin nopeasti kuin tutisevilla jaloillani pääsin. Portilla pidätin hengitystäni ja mietin hetken, mitä todella tulisi tapahtumaan. Miten tästä eteenpäin, oli tuomio sitten millainen tahansa?
 Avasin portin. Se nitisi kuten aina ennekin. Puristin silmäni kiinni sulkiessani portin sisääpäin, käännyin paikoillani, hengitin kerran syvään ja avasin silmäni. Se oli... satumaista. Uskomatonta. Mahdotonta. Nostin kädet suulleni ja kiljuin ilman ääntä. Romahdin polvilleni kylmälle kivilaatalle. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja leukani vapisi kuin hennot heinät syystuulessa.
 Kaikki olivat ennallaan. Ehkä vielä paremmin. Sellaisessa vehreydessä, missä ne aina olivat siihen aikaan vuodessa. Nupussa olleet kukat kutsuivat hyönteisiä nyt kirkkaissa väreissä, pensaat olivat siistit ja kuohkea multa tuoksui kuin raikkaan sateen jäljiltä.
 Nousin polviltani ja menin ovelle. Ovessa oli avain. Se pysähdytti minut miettimään. Ei, ovessa ei ollut ollut avainta. Avainhan oli... takkini taskussa. Työnsin käteni syvälle takin taskuun ja siellähän se oli. Miten sitten...? Vara-avain. Sen kuului olla vasemmalta kolmannen kukkaruukun alla. Menin ruukun luo sydän pamppaillen ja henkeä pidätellen. Nostin ruukkua varovasti... tyhjää. Vain läikkä muuta kiveä vaaleampaa kiveä.
 Palasin ovelle, käänsin avainta lukossa ja menin sisälle. Mikään ei ollut muuttunut. Ei mikään.
 Menin pöllämystyneenä pihalle, seisoin vain pensaiden välissä. En tiennyt mitä tehdä. Kukaan ei neuvonut. Seisoin siinä liikkumatta, kunnes alkoi sataa. Se alkoi hetkessä. Pulleat pisarat valuivat harmaista pilvistä ja kastelivat kukat ja minut. Ja minä nauroin. Levitin käteni kuin pikkulapsi ja nauroin.
 Minä tulisin olemaan yksin. En enää ikinä jättäisi kukkiani, meidän yhteistä unelmaamme. Sillä minä oli sitoutunut tänne, ja tämä oli minun vastuullani. Minusta tultaisiin puhumaan yksinäisenä liljankukkana ja lopulta minä varmaan juurrun yhdeksi kukkieni kanssa. Mutta minä rakastan. Rakkaus piti kasveistani huolta ja minä aion rakastaa koko elämäni.